Yleensä puhutaan puna- tai keltamullasta, mutta oikeampi nimitys on keittomaali, sillä puuron sekaan voidaan periaatteessa sekoitaa mitä väripigmenttiä tahansa. Tummemmat värit ovat varmempia, sillä homepilkut eivät näy niissä.
Keittomaalin monet sävyt.
Punamullasta on lukuisia erilaisia ohjeita, joiden runsaus johtuu siitä, että lähes kaikki versiot onnistuvat. Maalin ydin on ruisjauhoista veteen keitetty liisteri. Vihtrilli auttaa maalia tarttumaan ja toimii homeenestona. Väripigmentti on maaperästä sellaisenaan löytynyt tai kaivostoiminnan sivutuotteena saatu rautaperäinen maa-aines, rautaoksidi. Yksinkertaisimmillaan nämä neljä riittävät. Suolalla voidaan lisätä maalin säilyvyyttä ja vernissalla (=keitetty pellavaöljy) pysyvyyttä seinässä.
Punamultaa suositeltiin talonpojille jo 1700-luvulla, mutta pääosa Suomen taloista oli käsittelemättömiä harmaita töllejä pitkälle 1800-luvulle. Esivalta on korostanut puun säilymistä, mutta myös viihtyisää ympäristöä on korostettu. Näin Pellervo-lehti kirjoitti vuonna 1921: ”Rakennusten ulkopuolinen asu ja wäri owat osaltaan waikuttamassa aistiimme ja luonteeseemme. Ja kauneusaistimme tyydytys herättää wiihtymisen tunteen, se kohottaa järjestyksen halua ja waistoa, se synnyttää kotirakkauden ja se kohottaa meidän henkistä ihmistämme.”
1900-luvun mittaan keittomaalin suosio alkoi hiipua kun talollisilla oli varaa ”parempiin” maaleihin ja keittomaalia pidettiin vanhanaikaisena. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana punamulta on kuitenkin palannut käyttöön, eikä syyttä; se on huokeaa, helppo tehdä itse, ympäristöystävällistä ja erittäin helppoa uusia: vanha maali vain harjataan pois ennen uutta maalauskertaa.
Ppunamultaa saa myös valmiina, mutta ole tarkka kun ostat maalia, sillä on maaleja, joiden nimi voi olla vaikkapa punamaali, mutta sisällön oikeellisuudesta ei ole takeita – saatat saadakin lateksia, joka on seinän tuho.
Aineet
Pigmentti
Keltaista ja punaista väripigmenttiä voi löytää maasta sellaisenaan. Kun keltaista lietettyä maata kuumennetaan, muuttuu se punaiseksi. Suomessa rannikkoalueilla yleisin ja vanhin punamulta on ruotsalaista tummaa Falunpunaista, joka on saatu liettämällä kaivosjätteestä: kellertävää ruosteista maata liotetaan vedessä ja astian pohjalle kerrostuu hienojakoista maata, valmista väripigmenttiä. Sisämaassa on käytetty enemmän vaaleampaa oranssiin vivahtavaa italianpunaista.
Suomessa on jopa lähteitä kerätty ruosteista ”lähderapaa”, jota kuumentamalla on saatu punaista väriainetta.
Keltamulta on luonnon okraa eli hyvin hienojakoista rautapitoista savimineraalia.
Vihtrilli
Parantaa värin pureutumista puuhun ja toimii jonkin verran homeenestoaineena.
Vernissa
Perusmaaliin ei tarvitse laittaa vernissaa, mutta pieni tilkka ei tee pahaakaan, sillä vernissa parantaa maalin tarttumista. Suurempi määrä vernissaa on perusteltua jos maalausalusta on haasteellinen: painekyllästettyä puuta, uutta höylälautaa tai puunsuoja-aineella käsiteltyä. Kalliin vernissan sijaan keitokseen on saatettu lisätä traania eli hylkeenrasvaa. Oikein säästeliäs isäntä on voinut lorauttaa sekaan traktorin jäteöljytkin, mutta sitä ei voi suositella: epäekologista ja koneöljy ei kuivu.
Suola
Keittomaali säilyy käyttökelpoisena vain muutaman päivän ja silloinkin se on hyvä pitää viileässä. Suolalla voidaan säilyvyyttä lisätä pariin viikkoon.
Resepti löytyy tästä.
