Käynnistyneen suhteen katkeaminen on tietysti murheellinen tapaus. Erityisen ankaralta menetys on tuntunut niinä kertoina, jolloin naisella on ollut koira. Niihinhän mies yleensä tutustuu ja kiintyy hyvinkin nopeasti. Äkkiä älykäs, iloa pihapiiriin ja valoa tupahuoneeseen tuonut jalo eläin ei olekaan mökillä vain sen takia, että sen emäntä ja mökin isäntä ovat järkeilleet jatkavansa omia polkujaan.
Mikko on huomannut usein ajattelevansa, että ovatkohan Terry (suursnautseri), Jalmari (mäyräkoira) ja Raili (monirotu) kaivanneet mökille viimeisen käyntinsä jälkeen ollenkaan. Nuo rakastettavat koirat tulevat hänen mieleensä huomattavasti useammin kuin niitten emännät, sarjassaan ihastuttavia toki hekin.
Mukavaa on silloin, kun eräs kaveri käväisee mökillä valovoimaisen saksanseisojansa kanssa. Silloin Mikko heittää keppiä järven jäälle tai veteen, leikkii piilosilla oloa kuin lapsi, kertakaikkiaan riehaannuttaa muuten rauhallisen koiran. Mutta illalla hän pohtii rauhallisesti syvällisyyksiä takkatulen lämpöpiirissä yhtä hyvin koiran kuin sen isännänkin kanssa.
Joskus Mikko on ajatellut, että jos hänellä olisi auto, hänellä kai olisi kaksi koiraa. Molemmat ehkä mieluiten pystykorvaisia, monirotuisia, suunnilleen keskikokoisia. Tai sitten joku iso, säyseä, mielellään musta möhkäle ja järkevä mäyräkoira. Tai kyllä kai yksikin koira riittäisi, ainakin jos se olisi nokkela porokoira. Sellaisia Mikko on erikoisen ihastuksissan joskus katsellut.
Olisipa mukava ajaa perjantai-iltana mökkipolun päähän, avata ovet ja sanoa vain että “no niin”, ja koirat säntäisivät innoissaan tuttua polkua mökin pihalle. Mökkiin tullessa niille voisi kertoa mitä seuraavaksi tapahtuu (”Laitanpa takkaan tulen”), tai niiltä voisi kysellä mitä tehdään (”Lähdettäisiinkö Pitkäniemeen?”) ja ne kuuntelisivat pää kallellaan ja saattaisivat ymmärtää kysymyksen, osata vastatakin. Mikko pitää mahdottomana, että hänen koiristaan tulisi turhan haukkujia.
Mikolla ei ole koskaan ollut koiraa. Lapsuudessa yhtenä kesänä mökillä oli kilpikonna. Kesäkissaa pidettiin kolmasti. Siinä ovat Mikon omat kokemukset lemmikkieläinten pidosta. Niin, olihan sitten eräänä kesänä vangittu, mukamas kesyksi tullut variksenpoika, mutta ei siitä oikein ole näytöksi kyvystä koirankasvatustyöhön.
Verraton koira olisi metsäretkillä, varsinkin silloin, kun rauhoitusajat eivät estäisi sitä vapaana juoksemasta. Mikon koirahan kyllä joka tapauksessa tulisi nöyrästi luokse yhdestä kutsusta, ei se karkaisi luontokappaleitten perään.
Toisaalta on vaikeata arvata, kuinka hajuärsykkeet koiraa ohjailevat. Se tuli Mikolle mieleen vasta äsken, hänen nähtyään yhden kylän koirista nuuskimassa metsää, jossa päivällä oli ollut kolmekymmentä koiraa maastokoulutuksessa. Millaisia kysymysmerkkejä koiran mieleen onkaan sinkoillut, kun se on seurannut hajujälkiä, jotka sitten äkkiä, jälkien jättäjien hypättyä autoon, ovat kadonneet. Miten mahtaisi Mikon koira tuollaisessa tilanteessa käyttäytyä?
Kerran Mikko näki sanomalehdessä kuvan kahdesta koirien orpokodin asukkaasta, karhukoiran tapaisesta, ilmeisesti veljeksistä. Silloinkin hän ajatteli, että jos auto olisi, niin noutaisin nuo heti. Heti perään hän tuumi, että hyvä, ettei autoa ole, aika vaivahan kaupungissa yksin asuvalle, työssä käyvälle, koirista olisi. Ja suurimman ajanhan hän kaupungissa on. Eikä se auto niin ehdoton olisi, jos ottaisi vaikka pienen, mutta fiksun terrierin. Sellainen ymmärtäisi linja-autokyydin, mutta ei sitä, että joutuisi pitkät arjet olemaan yksin kaupunkiasunnossa.
Mikon pitäisi hankkia autoileva, taatusti mökkeilyä arvostava, ehdottomasti koiran omistava naisystävä. Laajasti ajatellen sellainen saattaisi tuoda koiran kylkiäisenä yhtä ja toista muutakin mukavaa mökkimiehen elämään.
