Hirsitalossa yhdistyy runko ja eriste
Ensimmäiset rakennukset olivat vain kotia, mutta kehittyneemmässä vaiheessa maata vasten salvottiin muutama hirsikerta matalaksi kehikoksi. Tällaiset maavaraiset hirsikodat saattoivat olla pitkiä, jopa useita kymmeniä metrejä.
Laavu ja kota olivat ensimmäisiä asuinrakennuksia Suomessa.
Yksinkertaisin yksittäistupa, jossa oven suojana on seinää vasten nostettuja riukuja. Tulisijalla ei ole piippua ja varaavaa massaakin vähän.
Asuminen on aloitettu ehkä saunassa ja jonkin ajan jälkeen on rakennettu varsinainen asuintupa. Väliin jää porstua.
Vauras talonpoikaistalo. Tulisijoilla on jo piiput ja arkituvan takana on kaksi erillistä makuuhuonetta. Hienompi sali on kuitenkin ilman tulisijaa eli sitä käytetään vain kesäisin.
Karoliininen, 1700-luvulla lanseerattu armeijan ja papiston virkatalojen pohjaratkaisu. Keittiö, ruokailu ja makuuhuoneet on erotettu toisistaan.
Iso porvaristalo, jossa omistaja asuu isointa asuntoa, muut kaksi on vuokrattu.
Porvarishuvila kesäkäyttöön. Talossa on paljon edustavia tiloja.
Vahaisimmat hirsirakennusten arkeologiset löydökset ovat ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen lopulta, eli yli tuhannen vuoden takaa. Ahvenanmaalta ja Laatokan alueelta löytyneistä jäännöksistä voidaan hahmottaa rakennuksen keskeltä tulisijan paikka ja sivustoilla eri puolilla olevat ihmisten ja eläinten alueet. Näissä rakennuksissa kattoa kannattelivat pystyssä olevat pylväät, joiden varaan oli nostettu tukipuita. Katemateriaalina oli tuohi ja turve.
Hirsiseinällinen talo
Kiinteä asutus, maanviljelys ja salvosrakenne kulkevat rinnakkain: kotieläinten pito ja viljan käsittely edellyttävät kunnollisia rakennuksia. Ensimmäisiä todisteita maanviljelyksestä Suomessa on jo pari tuhatta vuotta ennen ajanlaskun alkua, mutta ensimmäiset todisteet varaamalla tehdystä hirsirakennuksesta ovat vasta 1000-luvulta.
Ensimmäisissä rauta-aikaisissa rakennuksissa, savupirteissä, oli multapenkki, maalattia, savella tiivistetyt hirsiseinät, yksi ovi, pienet luukut ikkunoina ja tuohi-turvekatto. Kiviuunista, kiukaasta, syntyvä savu pääsi ulos seinässä olevasta räppänästä.
Asuinpirtin rinnalle rakennettiin muut kiinteän asutuksen ja maatalouden vaatimat rakennukset: keittokota, sauna, karjasuoja, riihi ja aitta.
Kun Suomi liittyi tiukemmin Ruotsin valtakunnan yhteyteen keskiajalla, 1100-luvulta lähtien, alkoi maahan levitä myös kristinusko. Kirkkojen ja pappien asuntojen mukana maan länsipuolelta alkaen yleistyi kivestä muurattu uuni, jossa oli vetoa parantava hormi – se ei kuitenkaan vienyt savua ulos asti, vaan savu tuli edelleen huoneeseen, josta se pääsi ulos lakeistorven kautta. Lämmitysaika kuitenkin lyheni ja tehostui. Savutuvan uuni sopi myös ruoanvalmistukseen.
Välikatto oli osittain harjamallinen, jotta se ohjaisi savun tehokkaammin ulos. Isommissa rakennuksissa seiniä tuki talon poikki kulkeva sidehirsi, joka samalla kannatti välikaton orsia.
Kun keskiaika kääntyi uudeksi ajaksi 1500-luvun paikkeilla, Suomeen tulivat ensimmäiset savupiipulliset rakennukset ja lasi-ikkunat. Kun savunpoisto tehostui, varsinkin kamareista tuli matalampia ja välikatto muuttui tasaiseksi. Perushuoneena pysyi tupa, jossa valmistettiin ruoka, syötiin, tehtiin käsitöitä ja nukuttiin. Tämän rinnalle tuli kuitenkin erillisiä huoneita, esimerkiksi isäntäväen makuukamari, vierashuone ja isommissa taloissa jopa sali.
Vaatimattomissa yksitupaisissa rakennuksissa on ollut vähintään porstua (aluksi kotamallisena), mutta suuremmissa taloissa lisäksi parikin kamaria. 1600-luvulla yleistyneessä parituvassa on ratkaisu enemmän symmetrinen: perusmallissa taloon tullaan sisälle keskellä olevan porstuan kautta, jonka takana on mahdollisesti pieni porstukamari. Sisäänkäynnin molemmin puolin on isot huoneet, joista toinen oli aluksi kylmä varastohuone, mutta myöhemmin molemmat saattoivat olla lämmitettäviä huoneita. 1600-luvulla sali oli jo kaikissa säteritiloissa (verovapaa tila, joka varusti ratsusotilaan armeijaan). 1800-luvulla Hämeessä ja Satakunnassa isoissa talonpoikaistaloissa saattoi olla niitä kaksikin. Toistaa tupaa on käytetty puhdetöiden tekemiseen, varastona ja isojen tapahtumien juhlatilana.
Vaatimattomassa 1700-luvun sotilastorpassa on yksi huone ja sisäänsavuttava tulisija.
Sali oli ensimmäinen huone, johon muurattiin kaakeliuuni. Aluksi ne olivat suoralla ulos vievällä hormilla, mutta 1700-luvun lopulla yleistyi nykyisen kaltainen paloilman kierrolla varustetut uunit. Hieno kaakeliuuni sai rinnakkaismuodoksi tiilestä tehdyn, mutta rappauspintaisen uunin.
Talontarkastussääntö vuodelta 1681 määräsi, että yhden manttaalin (1600-luvun verotusyksikkö) kokoisilla talonpoikaistiloilla miespihaan kuului tupa kamareineen, isoissa taloissa vierastupa sekä ruoka- ja jauhoaitta, kärryvaja, porttiliiteri ja käymälä. Karjapihaan tuli sijoittaa talli, navetta, lammasnavetta, sikala ja ladot. Saunat ja kuivatushuoneet piti tehdä tulipalovaaran vuoksi ydinpihan ulkopuolelle.
Karoliininen keskeissali
Kirkko ja armeija ovat määritelleet virkamiesten asumisen laatua. Virkataloja varten on laadittu mallipiirustuksia 1600-luvulta lähtien, ja kuuluisin kokoelma on ruotsalaisen arkkitehti Carl Wijnbladin 1700-luvulla julkaisemat mallikirjat. Yksi näistä malleista oli jo 1600-luvulla syntynyt everstin virkatalon ns. karoliininen pohjakaava. Puhtaimmassa mallissa rakennuksen ytimenä on iso sali ja sen kahden puolen pareittain kaksi kamaria. Sisäänkäynti on keskeltä taloa eteisen kautta suoraan saliin.
Lääninkivalterin eli poliisipäällikön talossa (valmistunut 1780-luvulla) Heinolassa on tyypillinen karoliininen keskeissalopohja. Alakerran ikkunat ovat kustavilaiset, yläkerrassa on rokokoolle tyypillinen mansardikatto ja pieniruutuiset ikkunat.
Karoliinisen pohjakaavan käyttö yleistyi virkatalojen ohella kartanoihin, jotka kopioivat uutta rakennustapaa. 1700-luvulla standardoitiin ensin ruotujakolaitoksen mukaiset sotilasvirkatalot, ja tämän jälkeen julkinen rakennustoiminta alistettiin yleisemminkin keskushallinnon määräysvaltaan. Vuonna 1747 säädettiin, että yli-intendentin tuli tarkistaa etukäteen kaikkien julkisin varoin rakennettavien talojen piirustukset, minkä jälkeen vielä kuninkaan tuli ne hyväksyä.
Suomeen perustettiin vuonna 1810 indententinkonttori valvomaan julkista rakentamista. Virkatalojen eli puustellien koko porrastettiin haltijan aseman mukaan niin, että rykmentin everstille osoitettiin jokin sopiva kartano ja muulle päällystölle sitä asteittain pienempiä tiloja. Virkatalonhaltija oli vastuussa tilan hoidosta ja tätä tarkastettiin kolmen vuoden välein ja aina haltijan vaihtuessa.
1800-luku: työväen ja porvarin talo
Teollistumisen käynnistyttyä Suomessa 1800-luvun puolivälissä, alettiin hirrestä rakentaa uudentyyppisiä kaupunkirakennuksia porvariston tarpeisiin. Perusratkaisu ei ollut enää maalaismainen tupa, vaan enemmän karoliinista pohjaratkaisua hyödyntävä malli, jossa asunnossa oli seurustelutilat, makuutilat ja keittiö. Vuosisadan loppua kohden rakennustekniikka mutkistui ja kansallisromantiikan hengessä taloissa oli kiemurtelevia portaita, ulokkeita ja torneja. Myös asuinkerroksia tai tasoja saattoi olla useita.
Varakkaiden porvarien rakennusten rinnalla syntyi tehtaiden yhteyteen työläiskortteleita, jopa isoja kahdeksan perheen hirsisiä "kasarmeja", joissa oli perhettä kohden huone ja keittiö. Pesutilat ja WC:eet olivat pihan perällä.
Perinne eli 1940-luvulle – ja elää yhä
Erilaisia hirsirakennuksia rakennettiin pitkälle 1900-luvulle, mutta jo vuosisadan alussa rakennuskirjallisuus esitteli rankarunkoisen talon, jossa kakkos-nelosesta tehdyn rungon eristeenä on sahanpuru. 1940-luvulla jälleenrakennusajan talojen ohjeissa esiteltiin ensin rankarunko, mutta moni rintamamiestalo on kuitenkin hirrestä tehty; se osattiin varmasti.
Hirsitaloja saa edelleenkin, mutta talotehtaiden paketeissa hirret ovat usein liimalla yhteen puristettuja lautoja tai konesorvilla pyöreiksi työstettyjä.
Käsinveistettyjä hirsitalojen tekijöitä löytyy esimerkiksi Suomen Hirsitaito ry:n sivustoilla olevasta osaajarekisteristä.
Lämmöneristysvaatimukset käsinveistetyssä hirsitalossa voidaan ratkaista samalla tavalla kuin teollisesti valmistetuissa hirsitaloissa eli hirren paksuutta kasvattamalla ja kompensoinnilla muissa rakenneosissa. Seinän paksuuden on kuitenkin oltava huomattavasti suurempi kuin ennen yleisesti vuoraamattomissakin rakennuksissa käytetty 6 tuumaa. Kun hirren paksuus on 9 tai 10 tuumaa niin silloin hirsipinnan näkyviin jättäminen kummaltakin puolelta ainakin suurimmassa osassa rakennusta on mahdollista.
Vanhalla tavalla rakennettua ja siirrettävä vanhaa hirsirunkoa käsitellään rakennusvalvonnassa pääsääntöisesti uuden talon rakentamisena.
