Kiviniemen kartanon vesikatossa on kattotuolien varaan tehty umpilaudoitus, jonka päälle on 1800-luvulla tehty kolmiorimahuopakatto. Vanhan katteen purkamisen yhteydessä huopakerroksia paljastui paikoitellen jopa viisi. 1970-luvulla katolle oli tehty halpa remontti: kolmiorimat hakattiin osittain rikki ja niihin nähden poikittain lyötiin ruoteet, joihin kiinnitettiin Onduline-levyt. Onduline on kuin kovaksi aaltolevyksi prässättyä kattohuopaa.
Noin 40 vuotta vanha Onduline-katto kasvoi sammalta ja vuosi
Vajaa 40 vuotta myöhemmin katto kasvoi kauniisti sammalta ja taitekohdat eli jiirit pitivät vettä alla olevan vanhan kattohuovan ansiosta. Kun katolla kävi paikkaamassa reikää, piti kulkureitille heittää pehmeät ja luistamattomat patjanpalat, jotta jalka ei menisi Ondulinesta läpi. Oli selvästikin kattoremontin aika.
Mikä on sopiva kate?
Ensimmäinen pohdinta oli miettiä, mikä on kartanolle sopiva kate. Piharakennuksen kuistin seiniin on käytetty lautakaton lautoja – ehkä ne ovat päärakennuksen vanhoja lautoja. Vanhoista valokuvista ja vintiltä kurkkimalla näki, että talossa oli ollut aikaisemmin myös kolmiorimahuopakatto. Yksi vaihtoehto oli savitiili, mutta harvassa olevat kattotuolit saivat epäilemään, että katto voisi painua suuren massan alla. Kuinka moni pärekatolle mitoitettu kattokonstruktio onkaan notkollaan painavien tiilien takia.
Entä hinta? Kattohuopa olisi huokeampi ja myyjä vakuutti, että nykyiset huovat kestävät siinä missä peltikin. Mutta koska kattotuolien väli oli 1,7 metriä (lähes kolminkertainen nykyiseen standardiin verrattuna!), niin koko katto olisi ollut hyvä levyttää kuuden millin vanerilla, jotta vanhat aluslaudat eivät jousta katolla liikuttaessa ja venytä huopaa rikki. Tiuhaan kiinni ruuvatut kolmiorimat olisivat ehkä estäneet taipumista, mutta silti levy oli suositeltava, ja se olisi kallis – kattoa kun on 400 neliömetriä.
Vielä yksi seikka: ääni. Huopakatto on sateella ja tuulella hiljainen. Peltikattoa asennettaessa voidaan jokaisen peltisoiron alle laittaa pehmeä nauha, joka vähentää tuulen aiheuttamaa pauketta.
Päädyimme lopulta peltiin. Hieman kalliimpi, mutta kestää varmasti meidän eliniän. Halusimme myös jalkarännit katolle, ja ne varsinkin ovat varmemmat pellistä tehyinä.
Katteen uusiminen alkoi vanhan Onduline- ja kolmiorimakatten purkamisella. Molempien jiirien alapuolisista lappeista löytyi lahovaurioita. Vanhojen huopakerrosten pikipalasia löytyi vintiltä ja talon ympäriltä vielä monta vuotta remontin jälkeen.
Itse kattoremontti oli kuten muutkin remontit: valmistelevat työt vievät eniten aikaa. Yksin vanojen pinnotteiden purkaminen oli pari viikkoa kestävä vaihe: Onduline piti hakata irti kirveellä ja tiukimmin pietyissä paikoissa vanhat kattohuopakerrokset lähtivät irti kämmenen kokoisina palasina. Joka päivä tietenkin satoi ja pressut vuosivat eli vintillä tarvittiin edelleen ämpäreitä. Varsinaisissa lappeissa oli lahoa noin kymmenen prosenttia ja molemmat jiirit olivat lähes kunnossa. Sen sijaan pohjoisen puolella lähes kaikkien kattotuolien päät, oravaiset, olivat lahoja. Ulospäin vain muutama näytti huonolta, mutta kun päällä olevaa laudoitusta raotti, niin U-malliin lahonnut puu tuli esiin. Tässä vaiheessa kirvesmies katosi ja oli alettava itse sahaamaan korvaavia osia. Onneksi peltiseppä oli kätevä käsistään ja hänen kanssaan saimme korvauspalat paikoilleen.
Hankalin korjattava oli lahonut kattotuolin jatke eli räystästä kannattava oravainen.
Vanhasta oravaisesta kopoitiin malli sabluunaan, jonka avulla vannesahalla sahattiin korjauspalat. Moottorisahalla kavennetaan vaihtopala sopivaksi. Oikealla jo vaihdettu osa.
Korjauspaka menossa paikalleen. Liitos vahvistettiin kahdella pultilla. (Katso kuvasarja lopussa.)
Yksi lisätyövaihe oli piippujen palauttaminen vanhaan asuun. 1970-luvun remontissa piiput oli uusittu vintiltä vesikatolle ja silloin niiden huiput oli jätetty suoriksi. Vanhoista valokuvista kuitenkin näkyi, että piipuissa oli ollut pienet kruunut. Muurari sai tutkia kuvia suurennuslasilla ja tehdä samanlaiset tilalle. Kaikkien näiden vaiheiden jälkeen itse pellittäminen oli helppoa: verstaalla esivalmistellut osat tulivat työmaalle peräkärryllä ja kaksi peltiseppää teki tasaista pintaa jopa sata neliötä päivässä. Toki jalkarännit, piiput ja tuuletushormit olivat hitaampia tehdä.
Etualalla räystään reuna ja uusittua aluslaudoitusta, vasemmalla ylhäällä uutta pellitystä.
Peltikaton tekeminen on käsityötä. Peltiseppä Petri Jokinen paukuttamassa piipun juuripeltiä.
Viimeinen vaihe oli syöksytorvien asentaminen. Emme halunneet suorasta putkesta rypyttämällä taivutettua putkea, vaan erillisistä osista kootut terävät mutkat. Tälle tuli hieman lisähintaa, mutta lopputulos on elegantti. Viimeisenä silauksena ovat tikkaat, jotka on tehty vanhojen esikuvien mukaan: L-tukirunko, jossa on pyöreät askelpienat ja tukirunko takana.
Katto saa nyt hapettua pari vuotta rauhassa, sen jälkeen edessä on maalaaminen. Nykykemia tarjoaa monenlaisia aineita, mutta vanhakin resepti kiinnostaa. Tuuma-lehdessä kerrottiin seoksesta, jossa on tervaa, pigmenttiä ja tärpättiä. Se tuntuu kiinnostavalta!
Oravaisen korjausvaihtoehdot
Seinän ylin hirsi, jossa on lovi kattotuolia varten. Piirrokset: Hannu Rinne.
Kattotuolin vaakapuu lepää hirren päällä.
Kattotuolin piiru tuo painon samaan kohtaan. Räystästä kannattaa koristeltu oravainen.
Korjauspalan sovittaminen ja kiinnittäminen pulteilla.
Korjauspalan jatkaminen ja kiinnittäminen lastoittamalla. (Lastan täytyy olla pitkä, jotta se kannattaa väännön.)
