Ensimmäinen kysymys: mitä on oikea ja aito vanhan ajan pellavaöljymaali? Tähän on vaikeavastata, sillä maaleja on tehty lukuisilla eri tavoilla. Yksinkertaisimmillaan se olisi keitettyä pellavaöljyä eli vernissaa, johon sekoitetaan väripigmenttiä (esim. lyijyvalkoista ja keltaokraa). Maalissa ei ole liuotinta, ei puuperäistä tärpättiä eikä öljynjalostuksessa tehtyä lakkabensiiniä. (Mineraalitärpättiä ei ole olemassa: tärpätti on puusta, lakkabensiini öljyteollisuudesta.) Pellavaöljyn tulee olla keitettyä, koska se ei ole niin herkkää homehtumaan ja vain se kuivuu kovaksi.
Rannikolla on pellavaöljy korvattu toisinaan hyljeöljyllä eli traanilla. Traani kuivui hitaasti, oikeastaan ei koskaan täysin kovaksi, mutta toisaalta se kesti hyvin meren suolaista ja kosteaa ilmastoa.
Huoltomaalauksessa seinästä on skrapattu suurimmat maalit irti. Maalarimestari Airi Kallio maalaa liikerakennuksensa seinää Porvoossa.
Maalarit ovat aina halunneet mahdollisimman kestävää maalia, jotta kosteus ei pääsisi puuhun. Perinteisillä menetelmillä siinä ei vuosisatojen saatossa kuitenkaan onnistuttu ja siksi vanhat julkisivut eivät lahonneet: maali hengitti, koska se pinta ”vuosi” varsin pian maalaamisen jälkeen. Maali ei hengitä krakeloitumisen synnyttämien halkeamien kautta, vaan itse maalipinta voi imeä itseensä kosteutta toiselta puolelta ja haihduttaa sen ulos toiselta puolelta.
Vasta lateksi teki kestävän, puun liikkeiden mukana venyvän, pinnan – ja esti sisältä tulevan kosteuden kulkeutumisen ulos. Tarina jatkuu surullisena kertomuksena pilallemenneistä puu- ja rappausjulkisivuista. Nykyään korostetaan sitä, että julkisivuvuorauksen takana on oltava tuuletusrako, mutta ei vanhoissa rakennuksissa sellaista ole – vain tyhmähän päästää tuulen seinän sisään. Pellavaöljypinta tuulettui sen verran, että sisältä tai ulkoa tullut kosteus pääsi seinästä pois.
Yksi vanhojen vaaleiden öljymaalin erinomaisuuden perusta oli lyijyvalkoisen käyttäminen: aine tappoi homeet ja lahot, mutta oli samalla vaarallinen maalareille. Lyijy kiellettiinkin 1900-luvun alkupuolella ja korvattiin sinkki- tai titaanivalkoisella. Kielto ei ole kuitenkaan täysin ehdoton: kulttuurihistoriallisten rakennusten restauroinnissa lyijyvalkoista saa yhä käyttää.
Perinteisessä öljymaalissa ei pääsääntöisesti käytetty liuottimia (tärpättiä), vaan maalia ohennettiin tarvittaessa juoksevalla vernissalla. Liuottimet helpottava maalarin työtä, kun maali levittyy helpommalla. Tärpätin nopea haihtuminen ei kuivata maalia nopeammin, vaan pellavaöljyllä menee aina oma aikansa kemialliseen reaktioon eli hapettumiseen. Auringonvalo nopeuttaa reaktiota, mutta liiaksikin. Siksi maalaaminen tehdään aina varjon puolella.
Kuivikkeet eli sikkatiivit ovat kemiallisia aineita (mm. koboltti ja mangaanilyijy), jotka nopeuttavat hapettumisreaktiota – ja huonontavat maalin kestävyyttä varsinkin ulkomaalauksessa.
Vanhaa krakeloitunutta öljymaalausta, joka on helppo skrapata irti.
Vuosikymmenten aikana pellavaöljyn valmistustapa ja pigmenttiaineet ovat muuttuneet, eli täydellistä toisintoa vanhasta maalista on lähes mahdoton tehdä. Jos nyt haluaa tehdä ”perinnemaalia”, niin sen runkona on puristetuista pellavansiemenistä saadusta öljystä keitetty vernissa, valkoinen pigmentti joka tekee maalista peittävän ja värillinen pigmentti. Lyijyvalkoisen jälkeen markkinoille tuli sinkkivalkoinen, joka ei ole kovin peittävä, mutta jonkin verran myrkyllinen. Nykyään käytetään erittäin peittävää titaanivalkoista, mutta se ei ole myrkyllistä. Tämän takia kannattaa sekoittaa keskenään sinkki- ja titaanivalkoista.
Tummat sävyt tehdään vain vernissasta ja pigmentistä, eli vain vaaleat sävyt pohjautuvat valkoiseen pigmenttiin. Maalikauppa tekee nykyään kaikki sävyt valkoiseen pohjamaaliin, mutta miksi tehdä ensi valkoista ja sitten siitä sinistä?
