Samalla kun uhkea julkinen ja porvarillinen arkkitehtuuri innostui kertaustyyleistä, alkoi osa arkkitehdeista pohtia, mitä olisi aito puurakentaminen – tehtiinhän valtaosa rakennuksista kuitenkin puusta. Kun yhdistettiin uusrenessanssi ja puun omat ominaisuudet (poraaminen ja lehtisahaus) saatiin esikuvia sveitsiläistyylistä. Kun paikalliset rakentajat ja rakennusmestarit suunnittelivat rakennuksia, oli niiden nikkarityylissä suloisessa sekamelskassa kaikki koristeelliset ainekset.
Sveitsiläistyylin ideana oli pohtia, mitä puu rakennusaineena on omalta olemukseltaan, mutta vasta kansallisromanttiset ajatukset vuosisadan lopulla veivät teoreettisen pohdinnan – ja käytännöllisen rakentamisen – radikaalisti uuteen tulokseen. Tosin kansallisromantiikkakin oli vahvasti tuontiaate ja ihanteena ollut karjalaistalo koristeaiheineen oli sekin kulttuurilainaa bysantista. Samaan aikaan Euroopassa puhuttiin art nouveusta ja jugendista, jotka olivat nousseet kapinaan klassismin ja renessanssin tyhjää muotokieltä vastaan.
Hvitträskin julkisivussa on kansallisromanttista jykevyyttä.
1800-luvun lopulla suomalaista itsetuntoa rakennettiin voimakkaasti arkkitehtuurin avulla. Kansallisromantiikka oli ideologisesti kotimainen tyyli: katse suunnattiin oman keskiaikaan, kivilinnoihin, kirkkoihin ja kansanperinteen koristekuvioihin. Enemmän kansainväliseksi jugendiksi muuttuessaan tyyli tuli dekoratiivisemmaksi ja muodoltaan dynaamisemmaksi.
Komeimpia kansallisromanttisia puurakennuksia olivat taiteilijoiden rakentamat erämaaateljeet, esim. Gallen-Kallelan Kalela, Emil Halosen Halosenniemi ja Emil Vikströmin Visavuori. Porvarit alkoivat näihin aikoihin rakentaa kesähuviloita ja niissä oli nikkarityylin ohella kansallisromanttisia elementtejä. Materiaalinen ja koristeaiheiden ohella merkittävää oli se, että pohjakaava ei ollut enää symmetrinen, vaan talo saattoi saada vaikutteita jopa rakennuspaikasta: sisäänkäynti, kuistit ja huoneiden sijoittelu määräytyi ilmansuuntien ja luonnonmuotojen mukaan.