Suomen arkkitehtuuri noudattaa pitkälle ruotsalaista esikuvaa, koska Suomi oli osa Ruotsia noin 1100-luvulta aina vuoteen 1809 saakka. Kun ruotsalaisen väestö siirtyi Suomen rannikolle, Suomeaei valtiona ollut olemassa, tämä oli vain Itämaa, jossa asui 30-40 000 asukasta ilman hallintokoneistoa. Seitsemän sadan vuoden aikana Ruotsin valtio jäsentyi hallinnolliseksi ja maantieteelliseksi kokonaisuudeksi ja Itämaa kehittyi sen keskushallinnon mukana. Kun pappiloille määrättiin virkatalojen pohjapiirrokset 1727 tai sama sotilasvirkataloille 1737, koskivat määräykset heti myös Suomen aluetta (tosin niitä ei aina pystytty toteuttamaan).
Sääty-yhteiskunnan varakkain osa eli sotilas- ja hallintovirkoja hoitava aatelisto oli suuntautunut kansainvälisesti, ja ainakin 1700-luvulla se saattoi liikkua ja työskennellä koko Euroopassa. Suomenkin kartanoissa puhuttiin ranskaa ja esimerkiksi upseerit saattoivat palvella jonkin aikaa Ranskan armeijassa, ja Tukholmassa kävivät kaikki ylemmät upseerit. Papisto oli myös sivistynyttä, mutta porvaristo ei liikkunut laajasti talonpojista puhumattakaan. Upseerien koulutukseen kuului linnoitusarkkitehtuurin opintoja, minkä ansioista heillä oli käsitys myös asuinrakennusten suunnittelusta ja ajankohtaisista tyylivirtauksista. Moni upseeri oli mukana oman kartanonsa suunnittelussa.
Suomen aatelisto – jota tosin oli vain pieni osa väestöstä – oli matkustamisen, sukulaissuhteiden, lehtien, kirjojen ja painokuvien välityksellä tietoinen sitä mitä suuressa maailmassa tapahtui ja oli muodikasta. Tämän ansiosta kotimainen pukumuoti, musiikki ja arkkitehtuuri yritti pysyä eurooppalaisen esikuvien rinnalla. Ruotsista tuli pohjapiirroksia ja niitä sovellettiin täällä mahdollisuuksien mukaan. Lopputulos ei aina ollut mairitteleva, esimerkiksi maaseudulla kyläläiset eivät suostuneet rakentamaan pappilaa tai ainakin siinä vitkuteltiin kaikin tavoin.
Etuoikeuksista nauttiva aatelisto oli muuhun väestöön nähden varakasta, joten kartanot edustivat alueellaan komeaa rakentamista. Eurooppalaisiin esikuviin nähden rakennukset olivat kuitenkin pääsääntöisesti vaatimattomia. Virallisten rakennusten piirustukset hyväksyttiin Tukholmassa, viime kädessä kuningas hyväksyi suunnitelmat.
Aatelisto ja maalaisrahvas elivät eri maailmoissa, eivätkä usein puhuneet edes samaa kieltä. Kun kartanossa oli herrasväen asuttama päärakennus, väentupa työntekijöitä varten ja ehkä jopa oma keittiörakennus, oli maalaistuvan yksi huone kaikki toimintojen näyttämö. Tuvassa tehtiin ruoka, syötiin, tehtiin käsitöitä ja nukuttiin.
Venäjän keisarin Suomeen kutsuma, Tallinnan kautta saapunut arkkitehti Carl Ludvig Engel suunnitteli Ruotsin armeijassa työskennelleelle upseerille antiikin esikuvia seuraavan huvimajan empiretyyliin, jota Ranskan keisari Napoleon levitti maailmalle. Kuva: Hannu Rinne.
Kun Suomi liitettiin osaksi Venäjää, jatkoi vuosisatojen aikana kehittynyt ruotsalaistyyppinen hallintokoneisto toimintaansa. Autonomia tarkoitti myös sitä, että Venäjä ei halunnut puuttua käytössä olevaan lainsäädäntöön ja moniin vakiintuneisiin käytäntöihin. Suomi sai sen sijaan omia keskusvirastoja Tukholmassa toimineiden sijaan. Ensimmäinen niistä oli vuonan 1811 perustettu Intendentinkonttori, joka valvoi valtion rakennusten suunnittelua. Suomen arkkitehtuurin suuri uudistaja ja Helsingin monumentaalikeskuksen suunnittelija oli saksalainen, Tallinnan ja Pietarin kautta Helsinkiin muuttanut, Carl Ludvig Engel, joka oli viraston toinen Indententti vuosina 1824–1840. Suurrakennusten ohella on tuskin on yhtäkään kylää, jossa ei olisi hänen suunnittelemaansa tai hyväksymäänsä kartanoa, huvimajaa tai viljamakasiinia.
Näiden hienolta kansainvälisten kytkösten jälkeen on muistutettava, että ehdoton pääosa suomalaisesta rakennuskulttuurista pitkälle 1800-luvulle on ollut vaatimatonta, vanhaa rakennustapaa seuraavaa ja omatoimista kansarakentamista. Ammattimaisia kirvesmiehiä on ollut 1600-luvulta lähtien, mutta vielä rintamamiestalojen aikaan hartiapankkirakentamisella oli suuri merkitys: tehtiin oma talo itse – niin hyvin kun osattiin. Ylemmän luokan arkkitehtuuri antoi esikuvia, mutta niiden tyylivaikutteet omaksuttiin hitaasti ja talonpoikaiseen tyyliin pelkistettyinä.
