Perinnemestarin OMAäly-hanke
Pöhisevät tekoälystä. Mahtaako siitä olla mihinkään?
Osaako tekoäly naulata? Tietääkö tekoäly, mikä on ilman suhteellinen kosteus ryömintätilassasi? Osaako tekoäly arvioida lahon puun määrän piilossa olevassa rakenteessa? Kuinka käy tekoälyltä tapetointi?
Ei se ressukka osaa mitään näistä.
Perinnemestari on kehittänyt perinteistä toimintatapaa ja muokannut sen huippuunsa. Prosessin nimi on OMAäly. Pitää itse tietää, mistä kunnostamisessa on kyse, ja pitää koskettaa omilla käsillä sitä, mitä korjaa. Hankkeen edellytys on oma vaiva – pitää istua, lukea, opiskella ja ajatella perusasiat. Sen jälkeen työmaalle.
Oppipolku alkaa Perinnemestarin kaupasta, josta löytyy paperille präntättyjä ja PDF-ohjeita perusasioista vaativiinkin korjauksiin.
Olin tapahtuman suojelija vuonna 2023, tämä teksti oli tapahtumalehdessä
Vanha talo hoitaa sielua ja ruumista
Ihmiskunnan historiassa on eletty vasta muutama kymmenen vuotta aikaa, jossa kaikki kevyet ja raskaat työt voi ulkoistaa koneelle. Koneelle voi ulkoistaa jopa ajattelun, kun tekoäly ratkoo ongelmat. Luulisi, että kaikki on nyt hyvin, mutta näin ei olekaan. Ajassamme on monia ilmiöitä, jotka osoittavat, että emme ole sopeutuneet elämään toimettomana. Ihminen tarvitsee paikan, jossa hän puuhaa jotain. Ei olekaan yllätys, että oma talo viehättää yhä useampaa.
Virallinen megatrendi toitottaa elämän digitalisoituvan, mutta yksilö haluaa aitoja kokemuksia, tehdä käsillään konkreettisia asioita ja tuntea kuuluvansa tiettyyn paikkaan. Vanhan talon kunnostaja tekee kodistaan pesän ja sielun peilin. Vanhan rakennuksen henki, aitojen materiaalien tuntu sekä ymmärrys oman talon rakenteista ja tekniikasta maadoittavat todelliseen elämään.
Kunnostaminen voi olla pitkä prosessi ja tulla kalliiksikin, mutta jokainen siveltimenveto ja naulanisku ovat samalla mielen hoitamista. Elämä saa merkityksen ja siinä ohessa ruumis liikuntaa. Miksi juosta pururadalla tai käydä kuntosalilla, kun omalla tontilla saa liikkua ja puuhata aamusta iltaan?
Kun olet tullut Loviisaan, olet oikealla tiellä. Olet romantikko, ja sinulla on sielu, joka aistii vanhan talon tunnelman, ja keho, joka haluaa nikkaroida. Sinua ei pelota ostaa purkukuntoista taloa tai aloittaa vuosia kestävää remonttia. Silmäsi säihkyvät, kun näet kaiken rähjän takana piilevän kauneuden. Perinnerakentaja on esteetikko ja haaveilija, ja ehkei remontti tule koskaan täysin valmiiksikaan. Mutta ei se haittaa – keskeneräisyydestä huolimatta kukat kukkivat kesällä ja talvella voi lukea romaania kylki kyljessä uunin kanssa.
Rakastu vanhaan taloon, se suhde kestää!
Hannu Rinne
Mikko Mökki-Nieminen on pitkähköjä aikoja niin sanotusti vapaana elänyt mies. Toki silloin tällöin on kohdalle osunut ehdokkaita syviinkin naissuhteisiin. Mikon tapa käydä viikottain mökillä on usein tuonut aika pian pilviä aurinkoisestikin alkaneitten tutustumisten tielle. Moni nainen arvostaa viikonloppujen shoppailuja, teatterissa tai taidenäyttelyissä käyntejä, pikaristeilyjä ja jopa sukulaisvisiittejä, vaikka periaatteessa pitäisi kovastikin mökkeilystä. Valintatilanteissa Mikko on ollut enemmän mökkiviikonloppujen kuin seurustelun jatkuvuuden kannalla.
Käynnistyneen suhteen katkeaminen on tietysti murheellinen tapaus. Erityisen ankaralta menetys on tuntunut niinä kertoina, jolloin naisella on ollut koira. Niihinhän mies yleensä tutustuu ja kiintyy hyvinkin nopeasti. Äkkiä älykäs, iloa pihapiiriin ja valoa tupahuoneeseen tuonut jalo eläin ei olekaan mökillä vain sen takia, että sen emäntä ja mökin isäntä ovat järkeilleet jatkavansa omia polkujaan.
Mikko on huomannut usein ajattelevansa, että ovatkohan Terry (suursnautseri), Jalmari (mäyräkoira) ja Raili (monirotu) kaivanneet mökille viimeisen käyntinsä jälkeen ollenkaan. Nuo rakastettavat koirat tulevat hänen mieleensä huomattavasti useammin kuin niitten emännät, sarjassaan ihastuttavia toki hekin.
Mukavaa on silloin, kun eräs kaveri käväisee mökillä valovoimaisen saksanseisojansa kanssa. Silloin Mikko heittää keppiä järven jäälle tai veteen, leikkii piilosilla oloa kuin lapsi, kertakaikkiaan riehaannuttaa muuten rauhallisen koiran. Mutta illalla hän pohtii rauhallisesti syvällisyyksiä takkatulen lämpöpiirissä yhtä hyvin koiran kuin sen isännänkin kanssa.
Joskus Mikko on ajatellut, että jos hänellä olisi auto, hänellä kai olisi kaksi koiraa. Molemmat ehkä mieluiten pystykorvaisia, monirotuisia, suunnilleen keskikokoisia. Tai sitten joku iso, säyseä, mielellään musta möhkäle ja järkevä mäyräkoira. Tai kyllä kai yksikin koira riittäisi, ainakin jos se olisi nokkela porokoira. Sellaisia Mikko on erikoisen ihastuksissan joskus katsellut.
Olisipa mukava ajaa perjantai-iltana mökkipolun päähän, avata ovet ja sanoa vain että “no niin”, ja koirat säntäisivät innoissaan tuttua polkua mökin pihalle. Mökkiin tullessa niille voisi kertoa mitä seuraavaksi tapahtuu (”Laitanpa takkaan tulen”), tai niiltä voisi kysellä mitä tehdään (”Lähdettäisiinkö Pitkäniemeen?”) ja ne kuuntelisivat pää kallellaan ja saattaisivat ymmärtää kysymyksen, osata vastatakin. Mikko pitää mahdottomana, että hänen koiristaan tulisi turhan haukkujia.
Mikolla ei ole koskaan ollut koiraa. Lapsuudessa yhtenä kesänä mökillä oli kilpikonna. Kesäkissaa pidettiin kolmasti. Siinä ovat Mikon omat kokemukset lemmikkieläinten pidosta. Niin, olihan sitten eräänä kesänä vangittu, mukamas kesyksi tullut variksenpoika, mutta ei siitä oikein ole näytöksi kyvystä koirankasvatustyöhön.
Verraton koira olisi metsäretkillä, varsinkin silloin, kun rauhoitusajat eivät estäisi sitä vapaana juoksemasta. Mikon koirahan kyllä joka tapauksessa tulisi nöyrästi luokse yhdestä kutsusta, ei se karkaisi luontokappaleitten perään.
Toisaalta on vaikeata arvata, kuinka hajuärsykkeet koiraa ohjailevat. Se tuli Mikolle mieleen vasta äsken, hänen nähtyään yhden kylän koirista nuuskimassa metsää, jossa päivällä oli ollut kolmekymmentä koiraa maastokoulutuksessa. Millaisia kysymysmerkkejä koiran mieleen onkaan sinkoillut, kun se on seurannut hajujälkiä, jotka sitten äkkiä, jälkien jättäjien hypättyä autoon, ovat kadonneet. Miten mahtaisi Mikon koira tuollaisessa tilanteessa käyttäytyä?
Kerran Mikko näki sanomalehdessä kuvan kahdesta koirien orpokodin asukkaasta, karhukoiran tapaisesta, ilmeisesti veljeksistä. Silloinkin hän ajatteli, että jos auto olisi, niin noutaisin nuo heti. Heti perään hän tuumi, että hyvä, ettei autoa ole, aika vaivahan kaupungissa yksin asuvalle, työssä käyvälle, koirista olisi. Ja suurimman ajanhan hän kaupungissa on. Eikä se auto niin ehdoton olisi, jos ottaisi vaikka pienen, mutta fiksun terrierin. Sellainen ymmärtäisi linja-autokyydin, mutta ei sitä, että joutuisi pitkät arjet olemaan yksin kaupunkiasunnossa.
Mikon pitäisi hankkia autoileva, taatusti mökkeilyä arvostava, ehdottomasti koiran omistava naisystävä. Laajasti ajatellen sellainen saattaisi tuoda koiran kylkiäisenä yhtä ja toista muutakin mukavaa mökkimiehen elämään.
Valoisuuden lisäksi Mikko Mökki-Nieminen kaipaa pimeyttä jopa vuoden hämärimpinä aikoina. Hänen mielestään ihmisen tulisi silloin tällöin kokea täydellistä pimeyttä, tai ainakin luonnollista hämäryyttä. Luonnottoman pimeyden saa tietysti menemällä ikkunattomaan tilaan keinovaloja sytyttämättä. Mutta Mikko kaipaa pimeätä maisemaa. Yksinäisellä mökillä sellaisen luulisi nähtävän.
Synkeänä syysyönäkin näkyy Mökki-Niemisen pihalle aina joitakin valoja. Jos jossakin muussa rantamökissä on asukkaita, se kerrotaan valoilla: kynttiläroihut tai täydet pihavalot saattavat valaista tonttia läpi yön. Jossakin kiiluu niinsanottu konnavalo mökin ikkunassa. Pihavalojen kajoja näkyy kaukaa, laajojenkin, asumattomien metsäalueitten yllä, kaukaisilta kyliltä asti. Pilvisyydestä ja sumuisuudesta riippuen koko pohjoinen taivaanranta hehkuu sähköisesti heikommin tai vahvemmin. Vaikeata on päätellä, syntyykö hehku etäisten taajamien katuvaloista vai läheisimmän valtatien liikenteestä. Joka tapauksessa pimeimpinäkin öinä sen suunnan metsän reunan erottaa valaistua taivasta vasten. Luonnollinen pimeys on Mökki-Niemisen tontilla menetetty.
Yömaisemaa häiritsevistä valoista huolimatta tontilla näkee tähtitaivaan hyvin, ohuimpia tähtisumuja myöten. Jotkut vieraat ihastelevat sitä ihmeenä. Eihän nykyään tähtitaivasta huomata kaupunkien, taajamien ja liikenneväylien valoilta, matalimpienkin torppien pihoilla pihavalot sammuttavat tähdet loisteellaan. Ovatkohan nykyajan lapset nähneetkään aitoa, ”vanhanaikaista” tähtitaivasta? Pitävät kai puhetta ja kuvia sellaisesta satuhöpötyksenä. Yön pimeys saattaa olla taajamien kasvateille outo käsite.
Mikko Mökki-Nieminen kaipaa kunnon pimeyttä. Pilvisenä syysyönä voi onneksi sentään olla niin pimeätä, että on vaikeata kulkea kunnollistakin tietä, metsäpolusta puhumattakaan.
Luminen metsä ei ole koskaan täysin pimeä, oli sitten pilvistä tai ei. Pimeyttä kaipaavaa se kiehtoo silti; onhan kysymys valoisasta yöpimeydestä. Hankien hohtaessa näkee kuutamolla kulkea keinovaloitta miltei missä vain. Pakkasyön kuutonkin tähtitaivas valaisee maisemaa, jos sitä ei valoilla häiritä. Pihavalojen vaikutuspiirin ulkopuolella, valokehän ja syvien varjojen ulottumattomissa voi teillä törmäilemättä ja ojiin kellahtamatta tähtien alla kulkea. Järvimaisema ja peltoaukeakin hahmottuvat tähtiloisteessa selvinä. Talvisena tähtiyönä käveleminen onkin Mökki-Niemisen mieliharrastuksia. Hän tietää ”pimeässä” kulkemistaankin kylällä kummasteltavan hänen muitten omaperäisten harrastustensa lisäksi.
Mutta kylällä ei tiedetä, että joskus kaikkein pimeimpinä öinä Mikko on kulkenut taskulamppuineen erääseen metsäiseen, pihavalojen ulottumattomissa uinuvaan, liikenteen ja taajamien valoilta katveessa lepäävään niemeen, sammuttanut lamppunsa ja isoon petäjään nojaillen ottanut pimeydestä irti kaiken saatavan. Täysin pimeä hetki on pian ohitse, silmä mukautuu hämärään muutamissa minuuteissa ja varmaankin neljännestunnin kuluttua puitten latvat erottuvat tummina siluetteina mukamas yönmustaa taivasta vasten. Siinä on mukava kuunnella tuulta tai tyyneyden hiljaisuutta ja toivoa jonkun eläimen jotakin mainitsevan. Yleisen mielipiteen mukaan siinä tilanteessa pitäisi pelätä. Mikko ei osaa. Jos ei aivan pelkää, mutta on enemmän varuillaan kaupungin yössä valoisillakin kaduilla; riidanhaluisia korstoja tapaa niillä monin verroin helpommin kuin metsässä mörköjä.
Pimeys on Mikko Mökki-Niemisen mielestä yhtä rauhoittavaa kuin hiljaisuus, yksi lomamökin merkittävimmistä arvoista.
Marraskuun alkupäivinä Mikko Mökki-Nieminen kaatui yhtäkkiä kesken arkipäivän kotikulmillaan liikkuessaan. Hän vain äkkiä oli tantereessa pitkin pituuttaan ja tunsi heti hurjaa kipua reidessä ja olkapäässä. Ensimmäinen ajatus tietysti oli, ettei vaan kukaan olisi nähnyt tapausta. Toinen sisälsi syvän huolen vammojen vakavuudesta ja seurauksista; katkeaako mökilläkäynti ja voiko talvella hiihtää?
Tapahtumasta on kulunut aikaa niin, ettei olkavamma (”hyväasentoinen murtuma”) enää rajoita liikkeitä. Reisi on oireeton. Viimeisin lääkärin sana antaa luvan, itse asiassa vaatii, tekemään mitä tahansa. Enemmän kuin rajoittunutta työkykyään Mikko harmitteli mökkiviikonloppuja, joina joutui pitämään oikeata kättä lepositeessä. Tekeminen oli rajallista. Ei voinut kantaa puita ja vettä kaksin käsin, ei meloa, soutaa, pyöräillä, sahata, pilkkoa; ei oikein mitään. Ja hiihtokausi lähestyi.
Nyt on lupa hiihtää. Olka on arka, mutta kun sanotaan liikunnan sitä parantavan, sen kestää.
Mikko puskee talven aikana lähimaastoihin kymmenien kilometrien latuverkoston, hiihtää niillä etupäässä yksin. Hänellä käy hiihtäviä vieraita harvoin. Paikkakunnalla ei ole kuin pari muuta hiihtäjää. Heilläkin on omat, vain silloin tällöin toisiaan kohtaavat reittinsä.
Mikon ladut seurailevat harjuja, kiertelevät lampia, kulkevat ikiaikaisia polunpohjia tai käyttämättömiä metsäteitä. Hän ei kaipaa tänne koneella tehtyjä, tienviitoin varustettuja ja valaistuja latuja. Tietysti muita hiihtäjiä saisi olla enemmän; ladut muodostuisivat silloin nopeammin, eikä juuri Mikon olisi niitä ensimmäiseksi auottava viikon tuiskujen jälkeen.
Istumatyötä tekevälle Mikolle leveillä metsäsuksilla umpihankeen hiihto on erinomaista kuntoliikuntaa. Naapurimökin isäntä, innokas kuntoilija, hiihtotapahtumiin huolella valmentautuva eläkeläinen ei käy mökillään talvisin lainkaan. Hänen mielestään täällä ei voi hiihtää, kun ei ole kunnon latuja. Hänen täytyisi myös saada tietää hiihtämänsä kilometrimäärät; hiihtokeskusten ja taajamien latuverkostoista sellaisen voi selvittää.
Mikon mielestä latu syntyy, kun hiihtää ensin yhteen suuntaan ja palaa sitten takaisin; siinä on seuraavaksi päiväksi joutuisasti sujuteltava reitti. Ei tarvita möyryäviä koneita. Kysyttäessä paljonko hiihdit Mikko vastaa esimerkiksi, että kolme tuntia. Hän ei kilometreistä tiedä. Kilometrin hiihto metsäsuksilla hangessa ja tikkusuksilla jäisellä uralla eivät ole vertailtavissakaan. Kuka tahansa lykkii konelatua, mutta umpihangessa tai ”luonnonladulla” pärjäävät vain riskit. Hiihtäessään Mikko tuntee joskus itsensä sellaiseksi.
Amerikassa on kuulemma kasvamassa umpihankihiihdon kilpailuharrastus. Jokainen kilpailija joutuu ylittämään laajan, laduttoman lumiaukean, vieressä hiihtävän jäljille ei saa mennä. Se on Mikosta selvää paras voittaa -meininkiä. Hävinneet eivät juuri voi syytellä voiteluvirheitä (laji on siinä mielessä melko ongelmaton) tai sitä, että latua ei annettu. Ehkä tuokin tulee joskus Suomeen niin kuin Amerikasta monet asiat tapaavat. Mikosta se olisi kunnon vastaveto sairaalloisena pitämälleen huippukilpahiihdolle.
Suomessakin on jo umpihankikilpailuja. Ne ovat niin teräksisiä ja taitavia miehiä varten, että niistä ei jokamieskisoiksi ole. Jos Mikko on oikein ymmärtänyt, niin jossakin Pohjois-Suomessa järjestetään laduttomalle selkoselle suunnistuskilpailu. Kilpailijat lähtevät aamusella puisin, monimetrisin metsäsuksin, yöpymisvälineet tulentekovehkeineen ja eväät sisältävine rinkkoineen rasteja etsimään ja palailevat joskus seuraavan vuorokauden iltasella, jos eivät ole selkosille seonneet. Siinä vaalitaan todellista hiihtoperinnettä. Kuttaperkkasuksilla huolletulla ladulla kilpailemisen historiahan on lyhyt, siinä ei ole erämieshiihdon tenhoa.
Mikko tietää, miltä lappilaisessa umpihangessa kulku rinkan alla tuntuu. Joskus hän käy pohjoisten hiihtokeskuksienkin laduilla kuntoilemassa, mutta pitää sitä hiihtovaellukseen verrattuna seurustelumuotona.
Ettei ymmärrettäisi Mikon hiihtoharrastuksen olevan vain kiinni kuntoilun himosta ja rehvakkaasta tarpomisesta, on sanottava, että ensisijaisesti hänet saavat lumiseen metsään aivan muut asiat.
Tällä talven ensimmäisellä retkellään hän ihastelee maisemaa, pehmeästi leijailevaa lunta, väliin utuharson lävitse kuultavaa aurinkoa, havainnoi kiinnostuksella kärpän ja myyrien jälkiä, arvioi hirvikantaa makuukuoppien ja jotosjälkien perusteella, ihastelee pyyparia ja korppien sointuvia kiekauksia korkealla kuusikon yllä ja arvelee ilveksen loikkineen harjun rinnettä ennen edellistä lumisadetta. Välillä hän pysähtyy henkäisemään. Ei välttämättä uupumuksesta, vaan ihastuksesta talviseen metsään. Kuinka huojentunut hän onkaan huomatessaan, että jaksaa entiseen tapaansa taapertaa suksilla tutuissa maisemissa. Syksyisen tapaturmanhan ei olisi tarvinnut olla kuin hieman pahempi, niin häneltä olisivat jääneet talven hiihdot tekemättä.
Markku Tanttu viettää paljon aikaa mökillä. Hän ei ole niinkään korjailija vaan luonnonilmiöiden ja elämän tarkkailija. Perinnemestari-sivuilla nyt hiljalleen julkaistavat tekstit ovat ilmestyneet aikoinaan Forssan lehdessä ja niistä kootuissa kahdessa kirjassa – Elämää mökillä ja Elämää mökillä 2. Markku on kirjoittanut samasta aiheesta vielä lisää tekstejä, niitä löytyy kirjasta Elämää mökillä 3 (joka on myynnissä Perinnemestarin kirjakaupassa).
Teksteissä seurataan helsinkiläisen Mikko Mökki-Niemisen elämää mökillä lounaisessa Hämeessä. Siellä Mikko Mökki-Nieminen tarkkailee eläinten elämää, rakentaa linnunpönttöjä, hiihtää, lukee kirjoja, tekee kanoottiretkiä ja ihmettelee maailman menoa. Teksteissä korostuu hänen ekologinen ajattelunsa. Hän leikkaa lehdistä kaikki ympäristön- ja vesiensuojelua sekä metsänhoitoa koskevat artikkelit, käyttää ylpeänä julkista liikennettä ja välttää kaikkien turhuuksien hankkimista. Blogeissa on Tantun oma kuvitus.
Lisää Markun tekemisistä voit lukea täältä.
Messuilla Raumalla
Onko mukavampaa kuin puhua vanhoista taloista! Olen parin vuoden aikana noussut tietoiskulavalle eri paikkakunnilla Rakenna-Sisusta-Asu-messuilla. Nyt vuorossa Rauma, jonka vanha kaupunki onkin tuttu paikka.
Kävin viime viikolla konsultoimassa kolmen vanhan rakennuksen kunnostajaa. Konttasin haalarit päällä vintillä, paukutin puukkoa ulkoseinään ja kaivoin lahottajasientä alapohjasta.
Omistaja seurasi aina vieressä huolestuneena ja kyseli, että kannattaako korjata.
Mitä siihen vastaisi? Talojen arvoa arvioidaan useimmin sen mukaan onko ulkomaali siisti vai ei: jos talo näyttää rähjäiseltä, ajatellaan, että se on menetetty. Hirsitalon kunnollisuus ja kunnostettavuus riippuu kuitenkin itse hirsikehikon kunnosta. Kaikki sen päällä on irtotavaraa, joka on suhteellisen helppo korjata, jopa vaihtaa. Ja voi hirsiäkin vaihtaa kuin legotalon palasia.
Talonomistajan huolestuneiden kysymysten takana on kuitenkin muutakin kuin korjauksen hinta tai edessä olevan työn määrä. Talo ei olekaan korjauskohde, vaan oma koti, isovanhempien rakentama kesämökki tai muistojen kultaama mummola.
Konsultointikäynnillä on aina mielenkiintoista havainnoida sitä, mikä koskettaa minut paikalle tilannutta henkilöä. Talolla on kolme arvoa: itse rakennus, tontti jolla se seisoo ja tunteet. Useimmin tutkitaan pelkästään rakennusta, mutta joskus katsotaankin vain maisemaa, joka aukeaa sen terassilta. Mitä vahvempi tunneside rakennukseen on, sitä vähemmän kysytään kannattako korjata, vaan kysytään kuinka korjataan.
Oikeastaan koskaan ei voi antaa tuomiota siitä voiko jotakin korjata tai ei. Kaiken voi korjata jos haluaa. Toki kunnostaminen voi tulla kalliimmaksi kuin uuden rakentaminen, mutta ei kai tunteella ole hintaa?