Perinnemestari, perinnerakentaminen, perinnekorjaaminen. Kaikki sanoja, joille on vaikea löytää tarkkaa määritelmää, mutta silti suuri joukko ihmisiä vannoo perinnerakentamisen nimeen. Mitä se tarkalleen ottaen on?
Tiukka tulkinta tarkoittaa sitä, että tarkalleen historiallista esikuvaa noudattava korjaustyö tehdään vanhoilla työmenetelmillä, vanhoilla työkaluilla ja vanhoilla korjausosilla. Museaalisessa kohteessa esimerkiksi ulkolaudoitus lyödään kiinni käsin vasaralla naulaamalla, sepän takomilla nauloilla ja alkuperäisen kaltaisella puumateriaalilla. Aina kun mahdollista, seinästä irrotetut naulat ja laudat käytetään uudestaan.
Tavallisessa kodin remontissa ei tarvitse mennä aivan näin pitkälle, mutta oikean tunnelman tavoittaminen vaatii joitakin vanhanaikaisia – ja työllistäviä – työtapoja. Seinään tulevan puukuitulevyn voi ruuvata sähköisellä ruuvinvääntimellä, mutta jos haluaa pintalautaan käsityön jäljen, on se hakattava vasaralla ja nauloilla joissa on kunnollinen kanta. Samalla tavalla sisäkatto pitää maalata pensselillä, ei telalla. Jälki on erilainen. Uusi väliseinä pitäisi tehdä laudoista, ei kipsilevystä; tuntu, kestävyys ja kaiku ovat erilaiset. Esimerkkejä on lukematon määrä. Yleensä aina kun rautakauppa tai laiska mieli ehdottavat jotain helppoa ratkaisua, etäännytään perinteestä. Moni uusi ratkaisu on teknisesti toimiva ja helppo, mutta lopputulos muuttuu yleensä samalla teollisen kaltaiseksi.
Kun yksi perinnerakentamisen restaurointimestari katsoi Perinnemestari-projektin esitettä, hän kiinnitti huomiota siihen, että rossilattian piiloon jääviä aluslautoja lyötiin kiinni naulapyssyllä. Kyse ei siis ollutkaan perinnerakentamisesta, vaan rakentamisesta, joka näyttää työn valmistuttua perinteiseltä.
Mikä on oikea tyyli?
Kun vanhaa taloa alkaa remontoida on teknisten yksityiskohtien yläpuolella suurempi kysymys: mikä tyyli tälle talolle sopii. Miten suhtautua taloon, joka on alunperin ollut yhden huoneen mökki 1700-luvun lopulla, muuttunut kolmihuoneiseksi 1800-luvulla, saanut länsiseinälle ison lasikuistin vuonna 1910 samalla kun kolme seinää on paneloitu pystylaudoilla ja peiterimoilla. Viimeisin vaihe on 1960-luvulla tehty elintasosiipi, jossa on pesutilat ja sauna.
Kauneus on yksityiskohdissa. Lebellin-talomuseo, Kristiinankaupunki.
Kauneus on yksityiskohdissa. Vanha ovi ja lukkokoneisto, uustuotannossa olevat lukon helat.
1960-luvulla korjausarkkitehti olisi saattanut olla sitä mieltä, että lasikuisti ja muut lisärakennukset tulee purkaa. Suomessa esimerkiksi Urajärven kartanomuseon rokokoota edustavan tuparakennuksen myöhemmin lisätty umpikuisti purettiin, koska se ei edustanut oikeaa tyyliä. Vuoden 2013 kunnostuksessa kuisti jälleen palautettiin.
Nykyään ollaan useimmiten sitä mieltä, että rakennuksia on aina muokattu ja jokaisen aikakauden tuomat lisät saavat näkyä. Tässä on menty jo niin pitkälle, että arkkitehdit harvoin hyväksyvät mitään vanhan jäljittelyä. Tämän takia mm. hissit vanhoissa museorakennuksissa ovat yleensä lasista tehtyjä kuiluja, joiden sisältä näkee kaiken tekniikan. Joskus tämä onnistuu, joskus ei. Usein ajattelee, että miksi uutta osaa ei olisi voinut yhtä hyvin naamioida. Sama tapahtuu miljöiden hoitamisessa. Museoalueen uusi huoltorakennus on yleensä umpinainen laatikko, ei vanhan tyylinen pieni mökki. Huonekalun restauroinnissa on sallittua tehdä puuttuva tuolinjalka säilyneiden kolmen mukaan. Miksei rakennusryhmää saisi täydentää muita alueen taloja jäljittelemällä?
Mutta takaisin perikunnan myymään punaiseen tupaan, joka on vailla puhdasta tyyliä. Jos talosta tulee koti, kannattaa jatkaa rakennuksen kehittämistä kuten edellisetkin sukupolvet ovat tehneet. Mutta tässä tarvitaan tyylitajua: on kyettävä näkemään mitä talo on eniten. Onko siinä vielä jäljellä 1800-luvun vaatimatonta maalaistaloa, vai onko 1900-luvun alku tehnyt siitä kuisteineen ja puuleikkauksiin jo enemmän porvarillisen huvilan? Tarkastele ikkunamalleja, mikä on kattokulma ja -materiaali, onko kuisti kenkien säilytykseen vai iltapäiväkahveja varten, millaista asumista muu miljöö tukee? Kaikesta tästä syntyy yhteenveto, joka voi olla omin silmin nähtävissä, tunteeseen perustuva intuitio tai ammattimaisen suunnittelijan tekemä analyysi. Luota itseesi ja ammattilaiseen, älä tuttavien tunteellisiin ihastuksiin tai kauhunilmauksiin.
Tämän tarinan esimerkkitalossa voisi näyttää tältä: 1900-luvun alun suuret T-malliset ikkunat, lasikuisti ja puuvuoraus tekevät siitä lähinnä kertaustyylien tyyli-ihanteita heijastelevan. Siinä kannattaa pitäytyä, mutta mitä tehdä tiiliselle pahkalle talon kyljessä. Ehkä se kannattaa (hirvityksenä) purkaa, tai muuttaa siihenkin harjakatto ja lyödä samankaltainen puuvuori kuin päärungollakin.
Kun tyylistä ja suurista linjoista on selvyys, voi palata yksityiskohtiin. Jos korjaustyötä tekee itse, on vastuu itsellä. Jos työn teettää toisella, on vastuu edelleen itsellä. Tavallinen putki- ja sähkömies tekee useimmiten työnsä tämän päivän uudisrakennuksen standardien mukaan, ja pitää perinnerakentajaa niuhona outoine toiveineen. Jos sähkömiehelle esimerkiksi valittaa, että hirsiseinän poikki menevä sähköjohto on ruma, niin hänellä saattaa ollakin tähän loistava ratkaisu: laitetaan johdon päälle muovinen suojakotelo. Tästä on pitkä matka siihen, että saadaan edes ruskea johto ja metalliset johdonkiinnittimet. Koko ongelma voidaan välttää, jos jo suunnitteluvaiheessa on mietitty, miten johdot saadaan kuljetettua piilossa vaikkapa vintillä ja listojen takana.
Asenne ratkaisee
Perinnerakentamisessa tärkeintä on asenne: on etukäteen päätettävä, että halua talon olevan "kuten ennen" ja tehtävä huolellista suunnittelua, jotta tähän päästään. Täysin perinteisessä talossa ei olisi kaikkea nykytekniikkaa, mutta koska sitä tarvitaan, on käytettävä myös mielikuvitusta. Toisaalta kaikkea ei tarvitse peittää: jos taloon tulee vaikkapa vesikeskuslämmitys, ei ole mitään syytä peittää tyylikkäästi asennettuja valurautaputkia. On tosin maksettava hieman enemmän siitä, että ei laiteta nykyaikaista valkoista komposiittiputkea.
Tämä vaatii jo rohkeutta. Loviisalainen merimiehen mökki kaupan jälkeen.
Espoolaisen Bastvikin kartanon kuisti kunnostamisen jälkeen.
Sisustuslehtien ihanat perinnekodit ovat todellisuudessa usein Ikean rustiikkia tyyliä, joka on höystetty muutamalla antiikkiliikkeestä tehdyllä "löydöllä" ja kahdella perityllä tuolilla. Todellisia perinnetaloja asuvat maaseudun peräkammarinpojat, jotka eivät ole tehneet kotitalolleen mitään neljäänkymmeneen vuoteen. Perinnekorjaaja on onnellinen ostaessaan talon aikamiespojalta (joka pääsee eroon kaikesta siitä riesasta), mutta nyt ostajan on pidettävä pää kylmänä. Sanotaan, että talossa pitäisi asua vuosi ennen remonttia, ja se on hyvä ohje: monet ensihuuman turhat ideat seinien siirtämisestä tai uusien ikkuna-aukkojen tekemisestä muuttuvat turhiksi, mutta sen sijaan huomaa missä lattia on kylmä tai että tuulelta suojaava kuisti olisi tarpeen.
Perinnerakentaminen on sitä, että kuuntelee talon henkeä: sali pysyy salina, kamari kamarina. Vaatimaton huone jää vähäeleiseksi ja juhlava saa loistonsa takaisin. Materiaalivalinnoissa perinteiset vaihtoehdot tuovat itsessään harmonisen tunnelman: seinät eivät kopise, värit sointuvat hyvin yhteen ja nykytekniikka ei häiritse silmää. Periaatteessa kaikki ratkaisut ovat yksinkertaisia – mutta yleensä työläitä. Traditio on syntynyt silloin kuin hienoista materiaaleista oli pulaa, mutta aikaa oli paljon. Kunnostaja myös jättää silleen niin paljon kuin mahdollista: vanhan tapetin päälle uusi tapetti, sahajauhoeriste saa jäädä, sitä vain lisätään ja listat sekä ikkunat kunnostetaan.
Rakastu vanhaan taloon!
