Pönttöuunin muurauskurssi
Turku, 17.11.- 25.11.2017

Iso-Puolalan Joulu to-su
Turku, 16.11.- 17.12.2017

Lisää tapahtumia arkistossa

Viimeisin kommentti:
Aira Ikonen , 18.11.2017
Lämpöpattereita
Myydään käytettyjä vesikiertoisia lämmityspattereita yhteensä 10 kpl 50-luvulta. Patterit ovat nyt Keski-Suomessa. ...

Näytä kaikki keskustelut
Näytä uusimmat kommentit

 

 

Vesikatto »Vesikaton historia

1800-luvulla rakennetun mökin kuistin katon korjaus. Neljä kerrosta huopaa on poistettu ja nuohoojan kulkureitille naulataan aluslevy, jotta askeleet eivät paina lautoja ja aiheuta huovan repeämistä. Kuva: Hannu Rinne.

Kattojen historia kivikaudelta peltikattoon

Laavu ja kota

Ensimmäiset asumukset Suomessa olivat olivat tilapäiseen tai siirrettävään majoittumiseen käytettyjä laavuja (katteena havut) tai pistekotia, joissa seinä ja katto ei ole eriytynyt omaksi rakenneosaksi. Kodassa kiinnitettiin vitsaksella yhteen kolme riukua ja sitä tiivistettiin lisäriuuilla Katteena oli turve tai siirrettävässä kodassa kankaat. Ylös jäi aukko, josta savu pääsi ulos. Vielä pitkään sen jälkeen kun asuinrakennukset olivat nykyisten talojen kaltaisia, käytössä oli erillisiä keitto- ja pyykkikotia – jopa vielä 1900-luvun alussa.

Ensimmäiset varsinaiset asuinrakennukset olivat myöhäiskivikautiset ja viikinkiaikaisia ns. paalu- tai pitkiä taloja, jossa pylväät asetettiin maahan pystyyn. Puut asetettiin esimerkiksi neljään riviin ja yhdistettiin toisiinsa ohuemmilla puunrungoilla. Lopuksi rakennelma katettiin kaislalla tai oljilla. Tulisija oli maalattialla ja savu pääsi ulos keskellä katonharjassa olevasta aukosta. Rakennus oli hieman kuin kaksi isoa laavua vastakkain.

Hirsirakennukset

 

Vuoliaiskattojen alimpana rakenteena on ohuita puuriukuja, varppeita, joiden päälle tuohet ladotaan. Näiden päällee tulee tuohet paikallaan pitävä kerros, joista turve on historiallisesti vanhin.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 

Turvekatto

Ensimmäiset varsinaiset hirsirakennukset ja katot ovat rautakaudelta, jolloin maanviljelys alkoi Suomessa ja oli perusteltua rakentaa kiinteitä, ympäri vuoden käytössä olevia rakennuksia. Edellytyksenä oli hirsitalon lamasalvostekniikka. Ensimmäiset katot olivat tuohikattoja, joita rakennettiin satojen vuosien ajan. Tuohi on erittäin lahoa kestävä ja vettä pitävä materiaali, se kestää jopa 90 vuotta vaikka katto ei olisi kovin jyrkkä. Katon ongelma on saada pidettyä tuohet  paikoillaan ja suojassa auringon paisteelta. Ensimmäinen ja halvin keino oli käyttää turvetta. Tässä ja monissa seuraavissakin kattomaalleissa tuohi on katon tärkein eli vettäpitävä osa, turpeet ovat painona ja suojana.

1600-luvulla turvekatto oli yleinen jopa pappiloissa ja ulkorakennuksissa se oli yleinen 1800-luvulle saakka.

 

   

Koskutkatto

Joissakin vähemmän tärkeissä rakennuksissa, esim. ladoissa saatettiin tuohien asemesta käyttää kuusen kuorta

Etualalla malkakatto, taustalla pärekatto.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 

Malkakatto

Turve toimii katolla osittain eristävänä kerroksena, mutta se on kuitenkin hankala käsitellä ja painava koska vuoliaiskatto oli tehtävä järeästä puutavarasta ja turvetta oli 20–30 senttiä. Kevyempi katto saatiin, kun turpeet korvattiin riuuilla eli maloilla. Malat tuli latoa aivan kiinni toisiinsa, jotta tuohet pysyivät suojassa. Malat pysyivät katolla joko alhaalla räystään reunalla olevan laudan avulla tai ne yhdistettiin harjalla pulikalla toisiinsa. Tämä tosin edellytti teknistä innovaatiota: poraa, jolla reiät tehtiin. Katolle saatettiin laittaa lisäksi painopuita ja -kiviä, jotka estivät malkoja liikkumasta.

   

 

Palkki- ja kourukatoissa rakenne on periaatteessa yksinkertainen: halkaisttuja hirsiä asetetaan vastakkain. Tässä vedenpitävyyttä on parannettu kovertamalla hirsiä.

Klikkaa kuva suureksi. Kuvat: Hannu Rinne.

 

Palkkikatto

Palkkikatto on nimensä mukaisesti järeä, mutta ei kovin vedenpitävä. Siinä katon lappeen mittaiset hirret halkaistiin kirveellä kahtia (särkylaudat). Katolla asetettiin kaksi kiilaamalla halkaistua hirttä vierekkäin UU-asentoon ja niiden sauman päälle hirsi toisin päin. Puuta kului paljon, mutta tekeminen oli helppoa.

Kourukatto

Kourukatto on palkkikatosta kehittynyt muoto, jossa hirsiä koverretaan, rakenne on enemmän VV. Kahden alapuolella olevan hirren saumaa peittävä katehirsi voi olla myös kapea rimamainen saumanpeite.

   

Liistekatto

Puu halkaistiin ensin särkemällä kahtia tai neljään osaan kiilaamalla. Sen jälkeen liistekirveellä kiilattiin ohuita "liuskoja", jotka olivat tavallaan pärekaton esimuotoja, mutta koko lappeen mittaisia. Liisteet ladottiin katolle moneen kerrokseen

 

Kallis lautakatto tuli ensin arvorakennuksiin. Kuvassa Kahiluodon kartano, joka on siirretty Seurasaareen.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

Veden ohjautumista alas tehostettiin lautoihin tehdyillä urilla.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 

Lautakatto

Edellisistä muodoista kehittyi lautakatto kun sahaustekniikka parani. 1600-luvulla monissa sotilasvirkataloissa ja pappiloissa oli lautakatto, mutta työläyden takia se ei levinnyt maalaistaloihin. Ajan, rokokoon, muoti suosi aikaisempaa jyrkempiä kattoja (mm. mansardikatto), jota ei voinut tehdä turpeesta tai maloilla. [Yleisesti voi sanoa, että Suomessa eivät suuret massat tienneet Keski-Euroopan muodeista mitään, mutta esimerkiksi pappiloiden ja sotilasvirkatalojen mallipiirustusten välityksellä Suomeen tuli vaikutteita kaukaakin. Ruotsalaiset arkkitehdit tekivät opintomatkoja Eurooppaan ja kotimaassaan he kokosivat oppinsa mallikirjoihin. Yksi tällainen on linnoitusupseeri Carl Wijnbladin 1755 julkaisema "Ritningar på fyrtio Wåningshus av sten, och trettio af träd". Kun samaan aikaan kirkko ja armeija antoi määräyksiä virkatalojen rakennustavoista, tehtiin uusia pappiloita ja puustelleja (ja näiden vanavedessä kartanoita) uudella – muodinmukaisella – tavalla.]

Lautakatossa alempiin lautoihin höylättiin molempiin reunoihin yksi tai kaksi uraa, jotka ohjasivat veden alaspäin. Päälle asetettu lauta peitti ja varmisti alemman sauman. Laudat pysyivät katolla räystäällä olevan tukilaudan avulla tai naulaamalla.

Paanukatto on erityisesti kirkkojen kate.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 

Paanukatto

Paanukatto on lähinnä kirkkojen katemateriaali, kunnes 1800-luvun lopulla kansallisromantiikka toi paanut muotiin aitona suomalaisena kattona. Männystä tai haavasta tehty paanukatto on yleensä hyvin kestävä, kunhan se on tervattu säännöllisesti. Vaikka EU-säännösten mukana lopulta todettiin, että hautatervassa ei ole puuta suojaavia myrkkyjä (ja se ei sen takia edellytä monimutkaista lupamenettelyä) on hautaterva ainoa toimiva materiaali. Öljyteollisuuden kivihiiliterva on liian tiivis ja maalit eivät pinnassa pysy.

Pärekatossa päreet ovat jopa viidessä kerroksessa.

Klikkaa kuva suureksi. Kuvat: Hannu Rinne.

 

Pärekatto

Romanttinen mielikuva suomalaisesta maalaismaisemasta edellyttää pärekattoa, vanhat sukulaiset ovat olleet päretalkoissa ja Suomi-Filmien ladoissa on aina pärekatto. Kaikki edellä käsitellyt puuta käyttävät katteet ovat kuluttaneet runsaasti puumateriaali, palkkikatossa jopa kokonaisia hirsiä. Ensimmäiset pärekatot tehtiin 1700-luvun lopulla, mutta varsinaisesti pärekatto löi Suomessa läpi 1800-luvun puolivälissä ja vielä toisen maailman sodan jälkeen osaan rintamamiestaloista tuli pula-aikana pärekate. Päreestä tuli nopeasti erittäin suosittu halvan hinnan ja koneellisesti valmistettujen edullisten naulojen ansiosta.

Päreitä voitiin tehdä kotikonstein kirveen ja puukon kanssa. Kotikäyttöön voitiin tehdä myös usean miehen käyttämä pärehöylä, jolla viiden miehen porukka teki päivässä kolme mottia päreitä. Pian syntyi myös yrityksiä, jotka tekivät kattopäreitä. Pärekaton ainoa haittapuoli on se lyhyt kestoikä, vain noin 15 vuotta.

Päreen yhteydessä mainitaan myös paloherkkyys, mutta se on ollut kaikkien kattojen ongelma; jopa vanhojen epäsäännöllisistä tiilistä tehtyjen tiilikattojen aluskatteena oli koivun tuohi ja senkin saattoi kipinä sytyttää. Päreen turvallisuutta  yritettiin parantaa mm. vihtrillillä, punamullalla ja sementtivellillä.

Olkikatto ei ole Suomessa kovin yleinen.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 

Olkikatto

Olkikattoja on ollut lähinnä maan rannikkoalueilla, esimerkiksi armeijan virkataloissa 1600-luvulla, mutta useimmiten se on ollut ulkorakennusten katemateriaali.

 

   

Tiilikatto

Ensimmäiset savitiiliset katot eivät olleet kovin vedenpitäviä, alla tarvittiin aluskate. Tiili oli lähinnä muodinmukainen ja jonkin verran paloturvallisempi tuohien pitäjä kuin malat tai laudat. Suomessa toimi jonkin aikaa kattotiilitehdas 1700-luvun lopussa, mutta tiilet tulivat maahamme usein laivojen painolastina. 1800-luvulla tiilikattoja ei juuri tehty: tiilet olivat kalliita ja empiren muotikattoihin sopi paremmin kattohuopa ja pelti. Maalaistaloissa oli yhä malkakatot.  Kun kattotiiliä alettiin valmista sementistä, saatiin hinta edulliseksi ja tiilien koko tasaiseksi. Tämän ansiosta tiilikatto levisi yhtä voimakkaasti kuin päre muutama vuosikymmen aikaisemmin. Vanhat kattotiilet olivat  hyvä ratkaisu, sillä niillä saatiin pitkäikäinen ja paloturvallinen kate. Ainoa ongelma on se, että nyt 50–80 vuotta katolla oltuaan tiilet alkavat rapautua. Niiden pinnoite on kulunut pois ja vesi pääsee sementin sisään ja pakkasella tiilet halkeavat. Saattaa olla parempi antaa sammalen kasvaa ja vaihtaa muutama tiili varovaisesti vintin puolelta (jos ruoteet ovat harvassa) kuin lähteä kävelemään katolla. Kun remontin aika lopulta tulee, voi nykyisen katon kovat tiilet käyttää toiseen lappeeseen ja ostaa toiselle puolelle samantapaisia tiiliä.

Vanhimmat Ruotsi-Suomessa käytetyt kattotiilet olivat ns. munkki- ja nunnatiiliä: alla oli rinnakkain kaksi nunnatiiltä UU-asennossa ja niiden päällä yksi munkkitiili toisinpäin. Pian yleistyi makaavaa S-kirjainta muistuttava tiili, jotka ladottiin osittain toistensa päälle.

1800-luvun jälkipuolella keksittiin ja yleistyi valssitiili, jossa tiileen puristettiin moniurainen reuna mikä lisäsi vedenpitävyyttä, kun tuuli päässyt painamaan vettä tiilien väliin.

 

Pyhtääläisen Ahvenkosken kartanon uutta peltikattoa. Parin vuoden hapettumisen jälkeen katto voidaan maalata.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 

Peltikatto

Ensimmäiset metallikatteet olivat 1500-luvulla käytetyt kuparilevyt, mm. Turun linnassa, joitakin osia katettiin kuparilla. Rautalevyjä tehtiin ensin takomalla ja valssaaminen alkoi olla teknisesti toimivaa 1800-luvun alussa, nykyisen kaltainen nauhavalssaus kehittyi 1900-luvun alussa.

Peltiä on osattu muokata levyiksi kauan, mutta materiaali on ollut kallis. Ongelmana on ollut myös ruostuminen, jota vastaan levyt piti mönjätä molemmin puolin ja saumoista. Galvanoitua peltiä alettiin valmistaa 1800-luvun puolivälissä. Varhaiset pelikatot tehtiin peltilevyistä (1700-luvulla esim. n. 45 x 59 cm, 1800-luvulla n. 72 x 144 cm) joiden reunat taivutettiin työmaalla kiinnittämistä varten. Harjalta räystäälle tarvittiin useita paloja ja katto näyttää ruudutetulta. Nykyaikainen peltikatto tehdään yleensä verstaalla esivalmistelluista pitkistä paloista, joiden ylös käännetyt reunat käännetään kiinni, kantataan, sähkökäyttöisellä koneella. Mutta nuijaakin tarvitaan, kun piippuja, ilmastointiaukkoja ja kulmia paukutetaan kohdalleen.

Peltikaton saumat on mahdollista avata myöhemmin, kunhan sauma ei ole puhki ruostunut, ja palasia voi vaihtaa tai tehdä piipulle uuden läpiviennin. Ison talon pelikatto voidaan myös korjata vaiheittain, esimerkiksi lape kerrallaan.

 

Kolmiorimahuopakattoa uusitaan Haminassa.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 

Huopakatto

Kattohuopa on omakotirakentajien suosiossa, koska siinä saadaan huokeasti ja nopeasti valmista pintaa. Kattohuopa tuli muotiin 1800-luvun alussa kun empire suosi loivia kattomuotoja. Samaan aikaan opittiin tekemään paperista tervaan kastamalla runkoaine kattohuopa-arkeille, jotka naulattiin aluslaudoitukseen. Silloinen pinnoite tehtiin vasta tämän jälkeen kun katolle vuoroon kaadettiin tervaa ja hiekkaa, joka poljettiin alustaansa kiinni. Kolmella käsittelyllä saatiin aikaan kova kivimäinen pinta, joka oli myös palamaton. Engelin suunnittelema yliopiston kirjasto sai tällaisen katteen vuonna 1828.

Nykyaikainen kattohuopa, rullatavarana toimitettava asfalttihuopa syntyi 1800-luvun jälkipuoliskolla ja helpon käytettävyyden ansiosta sen käyttö yleistyi nopeasti. Monissa rakennuksissa päre jäi paikoilleen ja sen päälle laitettiin suoraan huopa.

1800-luvunalun kattohuopa muodosti tasaisen pinnan, mutta rullatavarana myyty huopa laitettiin katolle kolmiorimojen avulla. Kun huopakermit taivutettiin hieman ylöspäin rima avulla ja lopulta peitettiin  huopasuikaleella, saatiin saumasta varmasti vettä pitävä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pääsivulle Sivun alkuun Tulosta Ehdot Tekijät