Uudenkaupungin Vanhat Talot
Uusikaupunki, 02.09.- 03.09.2017

Hämeenkyrön vanhat talot
Hämeenkyrö, 12.08.- 13.08.2017

Vanha talo & englantilainen puutarha
Pyhtää, 09.07.- 09.07.2017

Iisakin perinnerakentamispäivä
Hamina, 10.06.- 10.06.2017

Lisää tapahtumia arkistossa

Viimeisin kommentti:
JHH, 09.05.2017
Korvausilma painovoimaisessa järjestelmässä
Moi! Pitäisi myös vanhaan hirsirunkoiseen 1800-luvun pohjalaistaloon laittaa korvausilmaventtiilit huoneisiin. Eli mitkäs olivat tänä päivän...

Näytä kaikki keskustelut
Näytä uusimmat kommentit

 

 

Ulkovuori

Hämeenlinnalaisen kaupunkitalon julkisivussa ei ole säästelty. Sisäänkäynti on runsaasti koristeltua uusrenessanssia ja ikkunan vuorilaudoissa on nikkarityylistä tulleita vaikutteita: sorvattuja koristeita.

Ulkovuori on talon suoja ja koristus

Ulkolaudoitus ei ole hirsitalossa välttämätön, suurin syy sen monipuoliseen kehittymiseen on näyttämisenhalussa. Samasta syystä taloja on alettu maalata; punamulta- ja keltamulta saivat puiset talot näyttämään joko tilli- tai hiekkakivitaloilta. Kertaustyylien ja 1800-luvun lopun nikkarityylin aikaan ulkovuoren puu- ja maalauskoristelu olivat rikkaimmillaan.

Ulkovuoren laudoittaminen noudattaa vahvasti alue- ja säätyjakoa. Kun pohjoissuomalainen maaseututalo oli hirsipintainen ja maalaamaton vielä 1900-luvun alkupuoliskolla, oli eteläisellä ja läntisellä rannikolla komeita virkataloja jo 1700-luvulla. 1800-luvun puolivälistä eteenpäin ruukinpatruunoiden ja muiden mahtiporvareiden rakennukset olivat jopa kermakakkumaisen koristeltuja puuleikkauksineen ja voimakkaine väreineen.

 

1700-luvun ruotusotilaan torppa Stundarsin kotiseutumuseosta. Ulkoseinät ovat käsittelemättömät.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 
 

1700-luvun virkatalo Heinolasta. Ulkoseinät ovat öljymaalilla maalattua vaakaponttilautaa.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 
 

Porvoolaainen kivitalo 1700-luvulta. Pinnassa on punasävyinen rappaus.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 
 

Perinteinen suomalainen maalaisatalo Pohjois-Pohjanmaalalta – ja lähes mistä päin tahansa. Tässä keltamullalla maalattu pontattu vaakalaudoitus, ehkä 1900-luvun alkupuolelta..

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 
 

Palanderin talo Hämeenlinnasta. Julkisivu on entisöity 1800-luvun lopun uusrenessanssin tyyliin.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 
 

Ehkä tyypillisin suomalainen seinäverhous: punamullattu pystyrimalaudoitus ja valkoisella öljymaalilla maalatut ovien ja ikkunoiden vuorilaudat. Käytetty usein päärakennuksessa ja lähes aina eri piharakennuksissa.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 
 

Visavuoren 1903 valmistuneessa ateljeerakennuksessa on kansallisromantiikan inspiroima julkisivu eli kirkoista lainattua paanua.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 

1600-luku
Yleisesti voi sanoa, että 1600-luvulla talot olivat useimmiten hirsipintaisia ja maalaamattomia, vain tärkeimmät rakennukset kuten kirkot, raatihuoneet ja jotkin kartanot saivat punamullatun tasaiseksi höylätyn pystylaudoituksen. Alla saattoi olla tuulensuojana tuohikerros ja laudat pontattiin tiiviyden parantamiseksi. Maaseudulla asuttiin vielä pääosin hirsipintaisissa, maalaamattomissa ja ikkunattomissa savutuvissa.

1700-luku
Sahaustekniikan kehitys ja rautanaulojen parempi saatavuus edesauttoi lautapystyvuorauksen leviämistä kaupungeissa ja lasi-ikkunat tulivat käyttöön sekä maalla että kaupungeissa. Julkisivun laudat saattoivat olla eri levyisiä, koska puutavara käytettiin mahdollisimman tarkkaan. Vuorilaudoissa alkoivat ensimmäisenä rikkoontua pontit ja ratkaisuna syntyi peiterimalaudoitus, jossa kapea puurima peittää lautojen saumakohdan. Peiterimoitus levisi hitaasti kaupungeista maaseudulle.

Virkataloja varten annettiin rakennusohjeita ja ne noudattivat eurooppalaisia esikuva, mm. ranskalaisperäistä karoliinista keskeissaliratkaisua (katso kuva).
Paremman puunkäytön nimissä suositeltiin, että taloissa olisi korkea laholta suojaava kivijalka sekä hirsien suojana laudoitus.

1700-luvun alussa kaupunkien kivitalon saivat kellertävän sävyn, mutta kaupunkien puutalot ja maaseudun kartanot maalattiin punamullalla, jonka käyttö laajeni hitaasti tavallisiin maalaistaloihinkin.

1800-luku
1800-luvulla empire edellytti talolta tasaista pintaa, yleensä paneelista tehtyä vaakalaudoitusta. Joissakin tapauksissa jopa lautojen välit kitattiin tasaisuuden takia. Kaupunkitalot maalattiin vaalealla öljymaalilla ja maaseudulla keltamulta yleistyi.

1800-luvun lopulla kertaustyylien aikana talojen arkkitehtuuri monipuolistui voimakkaasti. Ensin sveitsiläistyylissä (nikkarityyli) ja sen jälkeen uusrenessanssissa seinäpintoja alettiin jakaa osiin, kasetteihin, joissa laudoitus saattoi kulkea eri suuntiin, esimerkiksi ikkunoiden alla pystypaaneli, ikkunoiden välillä vaakalaudoitus ja ikkunoiden voimakkaiden vuorilaudoitusrakennelmien jälkeen pystylaudoitus.

Seinien käsittely on ollut talon omistajan vaurauden mittari. Raumalaisen laivanvarustajan kotitalossa, Marelassa, ei ulkoseinässä ole paljoakaan tavallista lautaseinää, ikkunoita on paljon ja niiden vuorilaudoitus on runsas. Aina kun seinään on ollut jäämässä tyhjää tilaa, on siihen lisätty jokin listoitus tai ainakin jokin pintaa jäsentävä väri.

Kansallisromantiikka ja jugend vastustivat kertaustyylien valheellisuutta ja ulkomaista lainaa ja yrittivät tarjota arkkitehtuuriin kotimaisen vaihtoehdon. Tätä oli mm. paluu käsittelemättömään tai tervattuun hirteen sekä paanu.

1900-luku
1920-luku ja funktionalismi julistivat lopulta, että kaikki koristelu on turhaa: palattiin yksinkertaiseen pintaan: seinissä suosittiin pystyrimalaudoitusta ja ikkunoiden vuorilaudat olivat yksinkertaiset valkoiset laudat. Tämän jälkeen koristelua on pidetty turhana ja rakennusteollisuus on 1950-luvulta lähtien pyrkinyt yksinkertaisiin standardoituihin elementteihin. 2000-luvun lopulla postmodernistit toivat suunnitteluun ja rakentamiseen lisää vapautta ja erilaiset lainat arkkitehtuurin historiasta olivat suosittuja. Monet talotehtaat hyödyntävät tästä alkanutta mahdollisuutta, jossa pakettitalo voi nyt muistuttaa vanhaa porvarishuvilaa, mutta sisältä löytyy aivan erilainen pohjaratkaisu. Arkkitehdit pitävät tätä falskina: talossa eivät kohtaa aidosti sisätilat ja ulkokuori, joka on vain romanttista kitchiä.

Korjaukset

Ulkovuori on talon uhrikerros eli vaikeasti korjattavaa (tosin hitaasti kuluvaa) hirsirunkoa suojaa lautaverhous, joka on helppo kunnostaa. Laudan pintaa puolestaan suojaa helposti uusittava maali. Voisi sanoa, että maali tarvitsee kunnostusta parinkymmenen vuoden välein, laudoitus sadan vuoden ja hirsirunko muutaman sadan vuoden välein.

Talo, joka näyttää purkukuntoiselta voi todellisuudessa tarvita vain pieniä puukorjauksia ja uutta maalia. Ei pidä siis tehdä liian hätäistä arviota talon kunnosta sen mukaan miltä sen näyttää nopeasti vilkaistuna. Ei pidä myöskään ajatella, että revitään varmuuden vuoksi kaikki alas ja korvataan se uudella. Jalkalankku voi olla umpimätä, mutta seinien taidokkaasti höylätyn ja tukevan paneelin veroista puutavaraa ei nykyään ole helppo löytää. Mikäli talossa ei ole lateksimaalia on vaurioiden, lähinnä lahon eteneminen hidasta koska puu pääsee kuivumaan sateiden välillä.

Julkisivua ei ole pakko korjata kerralla kokonaan. Usein auringon polttama eteläpuoli on kärsinyt sään vaikutuksesta eniten koska puun pahin vihollinen on ultraviolettisäteily ja auringonvalon aiheuttama haristuminen eli lämpötilan vaihtelut puun pinnassa. Ensin sateella kastuva ja sitten lämmössä kuivuva puu alkaa halkeilla ja näistä raoista vesi pääsee syvemmälle puun sisään ja prosessi voimistuu. Tämän takia on huolehdittava hyvästä maalipinnasta.

Iso puu talon varjoisalla puolella voi aiheuttaa sen, että seinä ei pääse kuivumaan kunnolla ja riskinä on home-, levä- tai sammalkasvusto. Pinnassa nämä ovat lähinnä esteettisiä ongelmia, mutta huonossa tapauksessa kosteus riittää lahottajasienelle. Silloin ei auta uusi maali tai lauta, vaan on kaadettava puu joka on liian lähellä taloa tai muuten avarrettava talon ympäristöä kasvillisuudesta.

Talon jokainen alkuperäinen lauta ja yksityiskohta on osa sen historiallista arvoa. Jos koko julkisivu saneerataan uudella puutavaralla – joka ei yleensä ole yhtä tasapainoinen mittasuhteiltaan ja on helposti liiankin siistin näköinen – on samalla on menetetty osa rakennuksen antiikkiarvosta. Tämän takia on pyrittävä säästämään vanhoja rakennusosia aina kun se on mahdollista. Julkisivun maalaamisessakaan ei pidä pyrkiä täydellisyyteen. Jos vanha öljymaali on tiukasti kiinni, antaa sen jäädäkin kiinni ja uuden maalin alle. Läheltä katsottuna pinta näyttää rosoiselta, mutta normaalissa elämässä ei kukaan kiinnitä siihen mitään huomiota. Vanhassa (vaaleassa) maalissa voi lisäksi olla jäljellä lyijyvalkoista mikä on nykyään vaarallisena kielletty, mutta ei siinä kasva homekaan.

Julkisivun kunnostamisen yhteydessä on mahdollista miettiä lisäeristämistä. Mikäli tarvittavat puukorjaukset ovat pieniä, ei kannata "varmuuden vuoksi" repiä kaikkea, koska lisälämmöneristäminen seinissä on vähemmän hyödyllistä kuin lattioissa tai vintillä. Ulkopuolinen lisäeristäminen myös muuttaa talon mittasuhteita kun ikkunat jäävät syvennyksiin ja räystäs näyttää liian lyhyeltä. Jos ulkoseinä on auki, voi samalla lisätä yhden kerroksen tuulensuojalevyä, koska se vähentää vetoisuutta mutta ei paksunna liikaa seinää.

Julkisivut ovat muuttuneet taloissa muotien mukaan ja eri julkisivut voivat olla eri aikakausilta. Varsinkin kaupunkitaloissa on kadunpuoleinen julkisivu pyritty päivittämään muodinmukaiseksi, mutta pihanpuolella on tyydytty vaatimattomampaan kuosiin. Samasta syystä ovet ja ikkunat voivat olla eri sivuilla erilaiset. 2000-luvun remontoijan ei myöskään tarvitse muuttaa kaikkia puolia samanlaisiksi, vaan talo saa pysyä epäsymmetrisenä. Suurempi haaste on se, jos esimerkiksi 1700-luvun talosta pari sivua on 1800-luvun asussa ja parilla sivulla on 1900-luvun puolivälin mineriitti. Kuinka tällainen tulisi kunnostaa; tehdä 1700-luvun "kopio" ilman alkuperäistä mallia, jatkaa 1800-luvun kuosi koko taloon, vai tyytyä nykytilaan.
 
Hannu Rinne, 5.5.2009

 

Pääsivulle Sivun alkuun Tulosta Ehdot Tekijät