Kunnostaminen
Historia & Tyyli

Main menu

Vesikatto, historia

Laavu ja kota

Ensimmäiset asumukset Suomessa olivat tilapäiseen tai siirrettävään majoittumiseen käytettyjä laavuja (katteena havut) tai pistekotia, joissa seinä ja katto ei ole eriytynyt omaksi rakenneosaksi. Kodassa kiinnitettiin vitsaksella yhteen kolme riukua ja sitä tiivistettiin lisäriuuilla. Katteena oli turve tai siirrettävässä kodassa kankaat tai koivuntuohesta kootut pressumaiset peitteet. Ylös jäi aukko, josta savu pääsi ulos. Sen jälkeen kun asuinrakennukset alettiin salvoa hirsistä, pihapiirissä oli käytössä paikoitellen vielä 1900-luvun alussa erilliset keitto- ja pyykkikodat.

Ensimmäiset varsinaiset asuinrakennukset olivat myöhäiskivikautiset ja viikinkiaikaiset ns. paalu- tai pitkätalot, jossa pylväät asetettiin maahan pystyyn. Vesikatto tehtiin turpeesta tai kaisloista. Tulisija oli maalattialla ja savu pääsi ulos keskellä katonharjassa olevasta aukosta.

Hirsirakennukset

Arkelogisten tutkimusten mukaan Suomessa on ollut vaakahirsistä rakennettuja nurkista salvottuja hirsirakennuksia noin tuhannen vuoden ajan.

Vuoliaiskaton tukirakenne on kokonaan hirsistä.

Vuoliaiskattojen alimpana rakenteena on ohuita puuriukuja, varppeita, joiden päälle tuohet ladotaan. Näiden päällee tulee tuohet paikallaan pitävä kerros, joista turve on historiallisesti vanhin.

Turvekatto

Ensimmäisten kattojen vettävä pitävä materiaali oli koivuntuohi. Tuohi on hitaasti lahoava ja vettä pitävä materiaali, joka kestää kymmeniä vuosia vaikka katto ei olisi kovin jyrkkä. Katon rakenteellinen haaste on pitää tuohet paikoillaan ja suojassa auringon paisteelta. Ensimmäinen ja halvin keino oli käyttää turvetta.

1600-luvulla turvekatto oli yleinen jopa pappiloissa. Ulkorakennuksissa sitä käytettiin vielä 1900-luvun alussa.

Koskutkatto

Joissakin vähemmän tärkeissä rakennuksissa, esim. ladoissa saatettiin tuohien asemesta käyttää kuusen kuorta

Malkakatto

Turve toimii katolla myös eristävänä kerroksena, mutta se on hankala käsitellä ja painava materiaali. Kevyempi katto saatiin, kun turpeet korvattiin riu'uilla eli maloilla. Malat tuli latoa aivan kiinni toisiinsa, jotta tuohet pysyivät suojassa. Malat pysyivät katolla joko alhaalla räystään reunalla olevan laudan avulla tai ne yhdistettiin harjalla pulikalla toisiinsa. Tämä tosin edellytti teknistä innovaatiota: poraa, jolla reiät tehtiin. Katolle saatettiin laittaa lisäksi painopuita ja -kiviä, jotka estivät malkoja liikkumasta.

Etualalla malkakatto, taaempana pärekatto.

Palkkikatto

Palkkikatto on nimensä mukaisesti järeä, mutta ei kovin vedenpitävä. Siinä katon lappeen mittaiset hirret halkaistiin kirveellä kahtia (särkylaudat). Katolla asetettiin kaksi kiilaamalla halkaistua hirttä vierekkäin UU-asentoon ja niiden sauman päälle hirsi toisin päin. Puuta kului paljon, mutta tekeminen oli helppoa.

Kourukatto

Kourukatto on palkkikatosta kehittynyt muoto, jossa hirsiä koverretaan, rakenne on enemmän VV. Kahden alapuolella olevan hirren saumaa peittävä katehirsi voi olla myös kapea rimamainen saumanpeite.

Palkki- ja kourukatoissa rakenne on periaatteessa yksinkertainen: halkaisttuja hirsiä asetetaan vastakkain.  Vedenpitävyyttä on parannettu kovertamalla hirsiä.    

Liistekatto

Puu halkaistiin ensin särkemällä kahtia tai neljään osaan kiilaamalla. Sen jälkeen liistekirveellä kiilattiin ohuita "liuskoja", jotka olivat tavallaan pärekaton esimuotoja, mutta koko lappeen mittaisia. Liisteet ladottiin katolle moneen kerrokseen

Lautakatto

Lautakatto tuli mahdolliseksi, kun puita alettiin sahata laudoiksi. Pitkään käytettiin halkaisemalla tehtyjä särkylautoja, mutta ne eivät olleet tarpeeksi tasalaatuisi. 1600-luvulla monissa sotilasvirkataloissa ja pappiloissa oli lautakatto, mutta työläyden takia tekniikka ei yleistynyt maalaistaloissa. 1700-luvun rokokoomuoti suosi aikaisempaa jyrkempiä kattoja (mm. mansardikatto), jota ei voinut tehdä turpeesta tai maloilla.

Suomen maanviljelijäväestö ei tiennyt mitään Keski-Euroopan muodeista, mutta esimerkiksi pappiloiden ja sotilasvirkatalojen mallipiirustusten välityksellä Suomeen tuli vaikutteita kaukaakin. Ruotsalaiset arkkitehdit tekivät opintomatkoja Eurooppaan ja kotimaassaan he kokosivat oppinsa mallikirjoihin. Yksi tällainen on linnoitusupseeri Carl Wijnbladin 1755 julkaisema "Ritningar på fyrtio Wåningshus av sten, och trettio af träd". Kun samaan aikaan kirkko ja armeija antoi määräyksiä virkatalojen rakennustavoista, tehtiin uusia pappiloita ja puustelleja ja näiden vanavedessä kartanoita uudella – muodinmukaisella – tavalla.

Lautakatossa lautojen molempiin reunoihin höylätään yksi tai kaksi uraa, jotka ohjaavat veden alaspäin. Päälle asetettu lauta peitti ja varmisti alemman sauman. Laudat pysyivät katolla räystäällä olevan tukilaudan avulla tai naulaamalla.  

Paanukatto

Paanukatto on lähinnä kirkkojen katemateriaali, kunnes 1800-luvun lopulla kansallisromantiikka toi paanut muotiin aitona suomalaisena kattona. Männystä tai haavasta tehty paanukatto on yleensä hyvin kestävä, kunhan se on tervattu säännöllisesti. Vaikka EU-säännösten myötä lopulta todettiin, että hautatervassa ei ole puuta suojaavia myrkkyjä (joten sen käyttö ei edellytä monimutkaista lupamenettelyä) on hautaterva ainoa toimiva materiaali. Kivihiiliterva ei toimi samalla tavalla.

Paanukatto on erityisesti kirkkojen kate.

Pärekatto

Romanttinen mielikuva suomalaisesta maalaismaisemasta tuo mieleen pärekatton, mutta katteena se on varsin uusi. Artikkelissa edellä käsitellyt puuta käyttävät katteet ovat kuluttaneet runsaasti puumateriaalia, palkkikatossa jopa kokonaisia hirsiä. Ensimmäiset pärekatot tehtiin 1700-luvun lopulla, mutta varsinaisesti pärekatto yleistyi 1800-luvun puolivälissä. Vielä toisen maailmansodan jälkeisenä pula-aikana osaan rintamamiestaloista tuli pärekate. Päreestä tuli nopeasti erittäin suosittu halvan hinnan ja koneellisesti valmistettujen edullisten naulojen ansiosta.

Päreitä voitiin tehdä kotikonstein kirveen ja puukon kanssa. Kotikäyttöön voitiin tehdä myös usean miehen käyttämä pärehöylä, jolla viiden miehen porukka teki päivässä kolme mottia päreitä. Pian syntyi myös yrityksiä, jotka tekivät kattopäreitä. Pärekaton ainoa haittapuoli on se lyhyt kestoikä, vain noin 15 vuotta. Päreitä saa ostaa perinnerautakaupoista.

Päreen yhteydessä mainitaan aina paloherkkyys, mutta se on ollut kaikkien kattojen ongelma; jopa vanhojen epäsäännöllisistä tiilistä tehtyjen tiilikattojen aluskatteena oli koivun tuohi ja senkin saattoi kipinä sytyttää. Päreen turvallisuutta yritettiin parantaa mm. vihtrillillä, punamullalla ja sementtivellillä.

Pärekatossa päreet ovat jopa viidessä kerroksessa.    

Olkikatto

Olkikattoja on ollut lähinnä maan rannikkoalueilla, esimerkiksi armeijan virkataloissa 1600-luvulla, mutta useimmiten se on ollut ulkorakennusten katemateriaali.

Olkikatto.

Tiilikatto

Suomessa toimi jonkin aikaa kattotiilitehdas 1700-luvun lopussa, mutta tiilet tulivat maahamme usein laivojen painolastina. Tiili oli 1700-luvulla muodinmukainen ja paloturvallisempi kuin puupintaiset materiaalit. 1800-luvulla empiren muotikattoihin sopi paremmin kattohuopa ja pelti. Maalaistaloissa oli yhä malkakatot. 

Ensimmäiset savitiiliset katot eivät olleet täysin vedenpitäviä, joten tiilien alle tarvittiin aluskate. Kun kattotiiliä alettiin valmista sementistä 1900-luvun alkupuolella, niiden mittatarkkuus parani ja hinta laski. Tämän ansiosta tiilikatto yleistyi yhtä nopeasti ja laajasti kuin päre muutama vuosikymmen aikaisemmin.

Vanhimmat Ruotsi-Suomessa käytetyt kattotiilet olivat ns. munkki- ja nunnatiiliä: alla oli rinnakkain kaksi nunnatiiltä UU-asennossa ja niiden päällä yksi munkkitiili toisinpäin. Pian yleistyi makaavaa S-kirjainta muistuttava tiili, jotka ladottiin osittain toistensa päälle. 1800-luvun lopulla alettiin valmistaa valssitiiliä: tiileen puristettiin moniurainen reuna mikä lisäsi vedenpitävyyttä, kun tuuli ei päässyt painamaan vettä tiilien väliin.

Vanhojen sementtikattotiilien ongelma on pakkasrapautuminen. Kun pinnoite on kulunut pois, vesi pääsee sementin sisään ja pakkasella tiilien pinta murenee.

Tiilikattojen yleinen ongelma on sammalen kasvu. Avoimella pihalla sammalkasvustoa ei juurikaan synny, mutta kun puut talon ympärillä ovat kasvaneet suuriksi, pudottavat ne lehtiä ja roskia katolle sammalen ravinnoksi. Jos talosi kattotiilet ovat jo erittäin huonossa kunnossa, saattaa olla parempi antaa sammalen kasvaa ja vaihtaa muutama tiili varovaisesti vintin puolelta (jos ruoteet ovat harvassa) kuin lähteä kävelemään katolla.

Kun remontin aika lopulta tulee, voi nykyisen katon hyväkuntoiset tiilet käyttää toiseen lappeeseen ja ostaa toiselle puolelle samantapaisia kierätettyjä tai uusia tiiliä. Vanhat tiilet voi puhdistaa sammalesta myrkyllä tai pesemällä varovaisesti. Tiilet voi pinnoitta uudelleen teollisella maalilla tai itse tehdyllä maito-sementtimaalilla.

Tiilikatto ei ole täysin vedenpitävä, joten sen alla on oltava aluskate. Aikoinaan tiilien alla oli koivuntuohta vettä pitävänä kerroksena.

Valssitiilet: 1: sementtitiili alta, 2: rapautunut vanha sementtitiili päältä, 3: rapautunut vanha sementtitiili puhdistettuna ja sementti-maitomaalilla maalattuna, 4: savitiili päältä, 5: savitiili alta.

Peltikatto

Ensimmäiset metallikatteet olivat 1500-luvulla käytetyt kuparilevyt. Suomessa näin kallista kattoa oli vain pieni ala Turun linnassa.

Hämeen linnan peltikattoa. Peltikatto tehtiin lyhyistä pätkistä 1800-luvun alusta 1950-luvun puoliväliin.

Peltiä on osattu muokata levyiksi kauan, mutta materiaali on ollut kallis. Rautalevyjä tehtiin ensin takomalla. Valssaaminen alkoi olla teknisesti toimivaa 1800-luvun alussa ja nykyinen nauhavalssaus kehittyi 1900-luvun alussa.

Varhaiset pelikatot tehtiin peltilevyistä (1700-luvulla noin 45 x 59 cm, 1800-luvulla noin 72 x 144 cm). Harjalta räystäälle tarvittiin useita paloja joten katto näyttää ruudutetulta. Nykyaikainen peltikatto tehdään verstaalla esivalmistelluista pitkistä soiroista, joiden ylös nostetut reunat käännetään katolla kiinni, kantataan, sähkökäyttöisellä koneella. Mutta nuijaakin tarvitaan, kun piippuja, ilmastointiaukkoja ja kulmia paukutetaan kohdalleen.

Varhaisimmat peltikatot suojattiin ruostumiselta tervaamalla levyt molemmin puolin. 1800-luvun jälkipuolella kattoja alettiin maalata pellavaöljymaalilla. Galvanoitua peltiä alettiin valmistaa 1800-luvun puolivälissä.

Peltikaton saumat on mahdollista avata myöhemmin, kunhan sauma ei ole ruostunut. Katosta voi uusia vaurioituneen kohdan tai tehdä piipulle uuden läpiviennin. Ison talon pelikatto voidaan korjata vaiheittain, esimerkiksi lape kerrallaan tai vain suurimmalla rasituksella oleva jalkarännit.

Huopakatto

Kattohuopa on omakotirakentajien suosiossa, koska sillä saa huokeasti ja nopeasti valmista pintaa. Kattohuopa tuli muotiin 1800-luvun alussa kun empire suosi loivia kattomuotoja. Ensimmäiset huopa-arkit olivat lumppupaperia, joka kyllästettiin tervaan. Pian käyttöön tuli kivihiiliterva. Varsinainen pinnoite syntyi, kun katolle kaadettiin vuoronperään tervaa/pikeä ja hiekkaa, joka poljettiin kiinni alustaan. Kolmella käsittelyllä saatiin aikaan kova kivimäinen pinta, joka oli myös palamaton. Engelin suunnittelema yliopiston kirjasto sai tällaisen katteen vuonna 1828.

1800-luvun alun kattohuopa muodosti tasaisen pinnan. Kun kattohuopaa alettiin valmistaa rullatavarana 1800-luvun lopulla, se voitiin kiinnittää tasaiseksi lappeen suuntaisesti tai kolmiorimoilla harjalta räystäälle. Kolmiorimakatteessa huopakermien reunat nostetaan hieman ylöspäin riman avulla. Kun kohotetut saumat katetaan huopakaistaleella, saumasta tulee vedenpitävä.

Huopakattoa Turun Käsityöläismusesta.

Vanhalla mallilla tehtyä kolmiorimakate.

Kolmiorimahuopakaton kulma puurimalla korotettuna Turun Käsityöläismuseossa.

Mineriitti

1900-luvun alussa teollisuus löysi lopulta aineen, joka tekee katosta ikuisesti kestävän – asbestin. Asbesti- eli kuitusementtilevyjä valmistettiin useilla nimillä, joista tunnetuimmat ovat Eterniitti ja Mineriitti. Asbestilevyjä käytettiin myös ulkoseinien verhoamiseen.

Asbesti oli teknisesti ajatellen loistava aine: sillä vahvistetut levyt ovat vieläkin lähes poikkeuksetta moitteettomassa kunnossa. Valitettavasti vasta 1980-luvulla ymmärrettiin, että asbesti on syöpää aiheuttava. Asbestikaton purku täytyy teettää siihen erikoistuneella yrityksellä.

Mineriitti-laatat ovat asbestilla vahvistettua sementtiä: myrkyllisiä, mutta erittäin kestäviä. Mineriitti-kattoja asennettiin 1900-luvun alusta 1980-luvulle.

Mineraalilevy oli ensimmäinen huoltovapaa (= kestää pitkään, ei voi korjata) kate. Suomen Mineraali Oy:n esitevihkosessa vuodelta 1939 kerrotaan, että niillä syntyy iäisyyskattoja, jotka ovat vesitiiviitä, tulenkestäviä, eivät tarvitse hoitoa, niillä on suuri mekaaninen kestävyys, ne on helppo kiinnittää ja ovatpa vielä lämmöneristäjiä.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Kirjaudu sisään

Rekisteröidy

Lisää aiheesta

Jos räystäälle syntyy jääpuikkoja on vintti liian lämmin. Perinteinen avovintti on hatara joten ullakon lämpötila on suunnilleen sama kuin ulkoilman. Pakkasella katolle jäätynyt lumi pysyy katolla lumena.

1800-luvun sisustamisessa on kolme tyylijaksoa. Vuosisadan alkupuolta leimasi empire ja sen porvarillinen loppuvaihe biedermeier, keskivaihetta kertaustyylit ja loppua kansallisromantiikka sekä jugend.

Vuosisadan alkupuolen empirekoti oli yläluokkainen edustuskoti.

Seinä oli vuosisatojen ajan käsittelemätöntä pyöreää hirttä. Ensimmäinen tapa ehostaa seinää oli piiluaminen eli hirsien tasoittaminen kirveellä. Monessa maalaistalossa seinälle ei muuta tehtykään, ja moni talonpoikaistyylinen tupa on edelleen paljaalla hirrellä.

Suomalaisen rakennustaiteen historia ei ole yhtä loistokas kuin Manner-Euroopan. Kun Aurinkokuningas rakensi Ranskassa Versailles’in palatsia, Suomessa asuttiin pääasiassa savutuvissa.

Kunnostaminen
Historia & tyyli
hannu | 5.7.2018

Etuliite huvi- viittaa paremman väen elämään: 1700-luvulla vain aatelisilla oli varaa huvimajaan, 1800-luvulla porvari saattoi hankkia huviveneen ja 1900-luvulla keskiluokka lähti kesähuvilalle.

hannu | 3.7.2018

1800-luvun sisustamisessa on kolme tyylijaksoa.

hannu | 30.6.2018

Vuonna 1930 perustettu Tapettitehdas Pihlgen ja Ritola on toinen ja vanhempi Suomessa nykyään toimivista tapettitehtaista.

hannu | 29.6.2018

Suomalaisen rakennustaiteen historia ei ole yhtä loistokas kuin Manner-Euroopan.

hannu | 29.6.2018

Säätyläiskodeissa oli yhdessäoloa ja seurustelua varten kahdesta kolmeen huonetta.

hannu | 29.6.2018

Peseytyminen tapahtui 1900-luvun alkuun asti saunassa sekä maalla että kaupungissa.

hannu | 28.6.2018

Keittiökauppiaat myyvät maalaisromantiikkaa, mutta millainen oli torpan keittiö 1800-luvulla? Ei ollut keittiötä!

hannu | 28.6.2018

Lähes kaikissa rakennuksissa on pääkulkuovea suojaamassa jonkinlainen kuisti.