Kunnostaminen
Historia & Tyyli

Main menu

Sisustaminen

Suomalaisen rakennustaiteen historia ei ole yhtä loistokas kuin Manner-Euroopan. Kun Aurinkokuningas rakensi Ranskassa Versailles’in palatsia, Suomessa asuttiin pääasiassa savutuvissa. Edellisessä rinnastuksessa on sama mittakaavavirhe mikä tapahtuu myös silloin, kun katsotaan oman maan historiaa taaksepäin ja suunnataan katse siihen, mikä on säilynyt paremmin ja hienompana. Säätyläiset ja rahvas elivät yhtälailla Ranskassa ja Suomessa täysin eri tavalla, voi sanoa että eri maailmoissa. Kun selaa vaikkapa Riitta Koskisen hienoa kirjaa Kartanoita ja Porvariskoteja, Sisustuksia ja tapakulttuuria 1800-luvun Suomessa, ajattelee helposti, että kylläpä ennen asuttiin komeasti. Kiiltäväpaperisten kuvakirjojen sivut kuvaavat kuitenkin elämää, jota eli vain muutama prosentti Suomen kansasta.

Aatelistolla oli oikeus verottaa omistamiaan alueita, joten heillä oli varaa rakentaa ja sisustaa komeasti. Se osa upseeristoa, joka ei ollut aatelia, saattoi sotilasuran avulla saada virkatalon ja asua talonpoikia paremmin. Myös papisto asui virkataloissa, ja 1800-luvulta lähtien pappilat olivat suorastaan esimerkkitiloja. 1800-luvulla myös porvariston asema oli siinä määrin merkittävä, että heidän asuntonsa henkivät vaurautta. Tavalliset maalaiset eivät asuneet pröystäillen. Tai olihan pohjalaisilla tiloilla komeat kaksvooninkiset, joista ylempi kerros saattoi olla rakennettu vain ”komian tähren”.

Rakennustaiteessa kulkee rinnakkain kolme eri kulttuuria. Valtakunnan ylin hallitseva luokka, aatelisto, on rikas ja kansainvälisesti sivistynyt. Heidän rakennuksensa yrittävät parhaan mukaan seurata ajan muotivirtauksia. Sotilaiden, virkamiesten ja pappien virka-asunnot puolestaan noudattavat keskusjohtoista virkatalo-ohjesääntöä. Viimeisenä tulevat maalaiset: itsenäiset isännät lainaavat säätyläisiltä ideoita varallisuuden mukaan.

Maattomat sen sijaan asuvat vuosisatojen halki vaatimattomissa torpissa, joissa oli vain yksi huone.

Oman talon kunnostamisen yhteydessä on hyvä miettiä, mihin historialliseen vaiheeseen talo kuuluu ja kuinka se vaikuttaa sisustamiseen. On tyylillinen virhe ottaa porvaristalossa hirsiseinät esiin, vaikka ne olisivat kuinka hienot ja taitavasti piilutut. Porvaristalossa haluttiin nimenomaan peittää maalaismainen hirsi pinkopahvin ja komean tapetin taakse. Samalla tavalla on väärin raapia värikkääksi maalatusta talonpoikastuolista punaiset, siniset ja keltaiset maalit pois, ja maalata se kustavilaiseksi harmaaksi. Voimakkaat värit kuuluvat talonpoikaiseen huonekaluun.

Sisustamisen historia unohtaa usein tavallisen kansan asumisen. Näin asui leskimies Turussa 1900-luvun alussa: pieni huone, jossa on sänky, lipasto, pöytä ja vaatimaton lämmitysuuni. (Luostarinmäen käsityöläismuseo.)

Barokki

Barokki oli Ludvig XIV:n eli aurinkokuninkaan (1638–1715) hovityyli, joka levittäytyi kaikkialle Versailles’n palatsissa. Ylellinen, kultaa ja kimallusta hehkuva, mahtipontisuuteen ja näyttävyyteen pyrkivä tyyli näkyi Suomessa kaukaisena heijastumana. Barokin omaksumista hidastivat 1700-luvun sodat (Isoviha ja Pikkuviha), jolloin Venäjä miehitti Suomen kahdesti: talot poltettiin ja kaikki arvokas varastettiin. 1600-luvulta on säilynyt vain kaksi tyylinmukaista asuinrakennusta, Louhisaaren ja Sarvilahden kartanolinnat.

Louhisaaren kartanolinnan salissa on maalattu palkkikatto, joka on renessanssin ja barokin siirtymävaihetta. Pulleajalkaiset huonekalut ovat puhdasta barokkia.

Aurinkokuninkaan hovissa huoneen pinnat saattoivat olla niin runsaasti koristellut, että seinä jatkui yhtenäisen tuntuisena pintana kattoon asti: kaikki täynnä maalattuja tai kipsistä tehtyjä koristeita. Suomessa näin suurta teatraalisuutta ei ollut – katossa saattoi olla maalauskoristeluja ja kultaiset liekit leiskuivat vain peilinkehyksessä.

Tavallisissa 1700-luvun puolivälin porvariskodissa barokki näkyi tummina sorvattujalkaisina huonekaluina ja tummina tapetteina, joista hienoimmat olivat kullattua nahkaa. Myös monissa pikkuesineissä lampeteista pöytähopeisiin ja lasiastioista kattokruunuihin oli tyylin tunnuspiirteitä. Tältä ajalta ovat myös ensimmäiset kaakeliuunit, joissa oli tumma, yleensä vihreä lasite.

Rokokoo

Ranskassa vaihtui kuningas, Euroopassa vaihtui muoti. Aurinkokuninkaan hallitsija-aikana hovi alkoi jo itsekin kyllästyä raskaaseen ja teatraaliseen barokkiin. Kun Ludvig XV (1710–1774) astui valtaistuimelle, oli hovi valmis uudelle tyylille, joka oli monessa suhteessa edeltäjänsä vastakohta. Rokokoo on valoisa, kevyt, epäsymmetrinen ja leikittelevä. Suomessa 1700-luvun jälkipuoli oli taloudellisesti vakaata aikaa ja monissa virkataloissa sekä kartanoissa sisustettiin mielellään uudella tyylillä.

Rokokoo näkyi parhaiten asuntojen sisätiloissa, joiden yleisvaikutelma muuttui vaaleaksi. Säätyläistaloissa käytettiin paperiarkeista koottuja kasviaiheisia maalattuja tapetteja. Huonekalut muuttuivat siroiksi, esimerkiksi tuolista jäi pois jalkojen välinen tukiristikko ja jalat olivat sulavan kaarevat. Tyylihistoria on varakkaiden historiaa. Tuon ajan helsinkiläisen pormestarin perukirjasta saa aavistuksen yksitoista huonetta käsittäneen asunnon sisustuksesta. Listalla on muun muassa uutuushuonekalu sohva, pehmustetut tuolit, kultakehyksinen peili, messinkiheloitettu jalopuinen lipasto, piironkeja, kirjoituslipasto, muotokuvia, tauluja, verhoilla suojattu vuode, ikkunaverhoja, soittimia, vuodevaatteita, liinavaatteita, tina-astiasto, hopea-astioita, juomalaseja, posliiniastioita jne.

Pukkilan kartanon ruokasalissa on siro rokokootapetti. Pöydällä kiinalaisaiheinen liemikulho. Kaikki itämainen oli muotia rokokooajalla 1700-luvun jälkipuolella.

Kustavilaisuus

Suomalaisen sisustuksen korkeakulttuurinen historia on pitkälle 1700-luvulle muutaman merkittävän – mutta harvan – rakennuksen ja hajanaisten museoesineiden varassa. Suomi oli Ruotsin valtakunnan syrjäaluetta ja maamme aineellinen kulttuuri oli vaatimaton. 1700-luvun alkuvuosikymmeninä Venäjän armeija valloitti Suomen ja jätti taakseen surkean näyn: vähäiset kaupungit oli poltettu, suuri osa maatiloista oli autioina ja aatelisto pakeni emämaa-Ruotsiin.

Vasta 1700-luvun jälkipuoliskolla olot Suomessa paranivat. Tervanpoltto ja rautaruukit loivat teollista toimintaa, isojako järkevöitti maanviljelystä ja valistuksen aatteet suosivat sivistystä, taloudellista toimeliaisuutta ja muutenkin kaikenpuolista järkevyyttä. Kehitettiin mm. meidän tuntemamme varaava lämmitysuuni, jossa kuuma ilma kiertää uunin sisällä ja varastoi lämpöä – aikaisemmin suurin osa lämmöstä oli mennyt suoraan harakoille.

1700-luvun lopun kansainvälinen tyyli oli uudelleen henkiin herätetty klassismi, Ruotsi-Suomessa sen nimeksi tuli kustavilaisuus, kuningas Kustaa III:n (1746–92) mukaan. Koko Eurooppa kaipasi uutta raikkaampaa aikakautta ja antiikin jalot ja yksinkertaiset muodot olivat tähän ratkaisu.

Kustavilaisuuden sisustusihanne oli ilmava, vaalea, elegantti, käytännöllinen ja tasapainoinen. Ruotsissa kustavilaisuus on melko koristeellista, kun Suomessa sisustukset ja huonekalut ovat vaatimattomampia: harmaan eri sävyjä ja yksinkertaisia muotoja. Virkatalot ja porvareiden kaupunkitalot hylkäsivät vanhan parituvasta periytyvän pohjaratkaisun ja uudeksi esikuvaksi tuli ns. karoliininen pohjakaava. (Ensimmäiset tällaiset rakennukset ovat jo 1600-luvun lopulta, mutta tyyli levisi hitaasti.) Karoliinisessa rakennuksessa tullaan sisään keskeltä taloa eteisen läpi suoraan suureen saliin. Sen molemmilla puolilla on kaksi huonetta, esimerkiksi keittiö, ruokasali, seurusteluhuone eli förmaaki ja makuuhuone.

Lebellin talon kustavilainen sali.

Seinien yleisin käsittelytapa oli liimamaalilla maalattu savirappaus. Muutamista rakennuksista löytyy käsinpainettuja tapetteja, jotka on koottu irtopaperiarkeista. Hienompien huoneiden seiniin maalattiin koristeaiheita: värikenttiä reunalistoineen ja antiikkisia pylväitä tai kasviaiheisia köynnöksiä. Katot olivat vaalealla liimamaalilla maalattuja ja permannot suovalla valkeiksi kuurattuja lankkulattioita. Edustavuutta saatiin sillä, että pääakselin huoneet olivat pariovien ansiosta näyttävässä linjassa. Huonekaluja ei ollut paljoa ja esimerkiksi salissa ne olivat seinän vierillä. Tuolit ja klaffipöydät otettiin käyttöön vain juhlien aikana (eikä salia lämmitetty talvella kuin silloin). Sosiaalinen elämä keskittyi förmaakiin, jota voisi kutsua arkiolohuoneeksi, jossa oli oli koristeellinen varaava kaakeliuuni, kauniit seinämaalaukset tai käsintehdyt tapetit ja mukava seurusteluryhmä.

Vieraille tarjoiltiin teetä, kahvia, voileipiä ja pullaa. Ajanvietteenä olivat käsityöt, kortinpelaaminen, ääneen lukeminen ja keskusteleminen.
Aatelisten kartanoissa oli aina ollut omat tilat eri toiminnoille: nukkumiselle, ruokailulle, ruoan valmistamiselle ja seurustelemiselle. Virkatalojen myötä tämä kulttuuri levisi laajemmalle joukolle. 1700-luvulla sekä upseerit että papisto eivät saaneet varsinaista rahapalkkaa, mutta heille osoitettiin talon paikka, ja alueen asukkaiden oli rakennettava asuinrakennus sääntöjen mukaan. Erityisesti upseereille oli tarkkaa, että rakennus vastasi arvoasemaa. Tai näin ainakin piti olla – aikalaisasiakirjojen mukaan talojen kehnosta rakentamistavasta ja ylläpidosta oli jatkuvasti valituksia.

Huonekaluja valmistavat puusepät pitivät uudesta tyylistä, koska sen mukaiset huonekalut olivat varsin yksinkertaisia verrattuna edeltävään rokokoohon ja materiaaleiksi kelpasivat kotimaiset puulajit.

Empire

Tyylien muuttuminen toiseksi on hidas prosessi. Ranskan salongeissa oli varmasti suuri kohina, kun Napoleon sai vallan (nimitettiin vuonna 1799 konsuliksi) ja alkoi ohjata myös taidekäsityötä uuteen suuntaan. Viileä klassismi muuttui uljaammaksi: antiikin muotokieltä noudatettiin vielä tiukemmin ja värit muuttivat voimakkaammiksi.

Kaukana Suomessa empire sai jalansijaa kun maa liitettiin osaksi Venäjän suuriruhtinaskuntaa vuonna 1809, ja keisari Aleksanteri I halusi tehdä Helsingistä ja Suomen autonomisesta suurruhtinaskunnasta käyntikortin länteen. Muutoksen symboliksi nousi arkkitehti Carl Ludvig Engel, joka suunnitteli Helsingin monumentaalikeskustan. Hän oli julkista rakentamista valvovan yli-intendentinkonttorin esimies. Virkansa velvoittamana hän valvoi ja suunnitteli rakennuksia ympäri maata. Hänen nimeensä on liitetty kymmeniä kartanoita, viljamakasiineja ja huvimajoja.

Myös Pietari toimi esikuvana kun suomalaiset käsityöläiset olivat siellä opiskelemassa ja töissä. Samoin virkamiehet kulkivat kahden kaupungin välillä ja kuljettivat kulttuurivaikutteita.

Ivarsin talon salissa Seurasaaressa eri tyylit kohtaavat toisensa vuonna 1819. Seinillä on muodinmukainen empire-väritys, mutta huonekalut ovat pari historiallista kautta jäljessä eli talonpoikaiset huonekalut on maalattu kustavilaisin värein.

Kotien sisustuksissa empire merkitsi värin käytön rohkaistumista. Aatelis- ja porvariskodeissa näkyi yhdellä silmäyksellä monta eriväristä huonetta, esimerkiksi keltainen sali, vihreä kirjasto ja sininen förmaaki. Jos seinä oli yhtä väripintaa oli ylhäällä usein voimakas boordi. Toinen vaihtoehto oli maalata seinän tasaisen pohjavärin päälle sablonalla tapettimainen kuvio. Huonekalujen muotimateriaali oli tummaksi kiillotettu mahonki, jossa oli kultakoristeita – harmaaksi maalatut kustavilaiset huonekalut olivat auttamattomasti passé.  

Maaseudulla muutokset olivat hitaita. Esimerkiksi Seurasaareen siirretyn pohjanmaalaisen Ivarsin talon toisen kerroksen sali muodistettiin 1819, kun tsaari Aleksanteri I kävi matkallaan levähtämässä talossa. Seinät maalattiin ajan muotivärillä vihreällä, ja kattolistan alle maalattiin hienostunut empirefriisi joka esittää kangaslaskoksia. Myös huonekalut kunnostettiin maalaamalla, mutta ne saivat kustavilaisen harmaan värityksen.

Empire muuttui tyylin loppuaikana porvarilliseksi biedermeieriksi: huonekalut tulivat ennen kaikkea mukaviksi. Parhaimmillaan biedermeir-huonekalu on förmaakin kodikas sohvaryhmä, jolla on pyöristetyt muodot, istumiseen mukavat mittasuhteet ja pehmeät toppaukset.

Kertaustyylit

1800-luvun puolivälin jälkeen Suomessa alkoi voimakas teollinen kehittyminen: sahateollisuus kansainvälistyi, paperiteollisuus syntyi, ensimmäinen rautatie rakennettiin ja porvaristosta tuli merkittävä taloudellista toimeliaisuutta edistävä yhteiskuntaluokka.

Porvaristo alkoi haluta uudenlaista asumistapaa, jopa asuinrakennusten pohjakaava muuttui. Vuosisadan alussa suosittiin vielä keskeissaliratkaisua, kun uudessa järjestyksessä huoneet oli sijoitettu niin, että palvelusväki, perheen asuintilat ja edustuspuoli olivat toisistaan erillään. Isossa porvaristalossa jokaisella näistä saattoi olla myös oma sisäänkäynti.

Raumalaisen laivanvarustajan ruokasali Marela-nimisessä kotimuseossa on uusrenessanssia.

Yhtä suuri muutos tapahtui sisustuksessa. Kun empire oli edustanut klassisia arvoja, niin porvaristoa kiinnosti enemmän se, että kaikki olisi mukavaa ja että sisustus olisi runsas: seinillä komeakuvioiset tapetit, katossa voimakkaat boordit ja listoitukset, huonekalut täyteläisiä ja hapsuilla koristeltuja. Kaiken tämän lisäksi jokaisen pöydän, lipaston, hyllyn ja piirongin päällä oli koriste-esineitä.

Kertaustyylit esiintyvät sekä arkkitehtuurissa että sisustustyyleissä; historiasta kierrätettiin uusiokäyttöön gotiikka, rokokoo, kustavilaisuus ja renessanssi. Eri tyylien osia voitiin myös sekoittaa keskenään, ja uudet huonekalut saattoivat hyödyntää melko vapaasti historiallisia esikuvia. Esimerkiksi sohvaryhmä lainasi koristeosat antiikista, mutta puuosat maalattiin mustiksi. Jo tuolloin oltiin sitä mieltä, että on meneillään tyylien sekamelska. Oli nähtävissä, että ”Sekä aineellisesti että aatteellisesti halpahintaisen, taiteellisesti ala-arvoisen kone- ja tukkutyön seuraukset piankin tulivat näkyviin tunteellisen herkän kädentyön halventumisena, taiteellisen yksilöllisyyden surmana ja yleisen maun rappeutumisena.”

Parhaiten kertaustyyleistä tunnetaan uusrenessanssi (n. 1870–1900),  joka muista uus-tyyleistä poiketen vaikutti voimakkaasti sekä arkkitehtuurissa että huonekalusuunnittelussa. Hyvä esimerkki on hämeenlinnalainen 1861 rakennettu Palanderin talo. Ulkovuorauksessa on paljon ruskeasävyisiä klassisia koristeaiheita, mutta ylenpalttisin kruusailu näkyy talon museoidussa salissa, joka on hengästyttävän täysi ja koristeltu: kuvioitu korkkimatto (ajan uutuus!), koristekuvioidut tapetit, paksut samettiset ovi- ja ikkunaverhot, kristallikruunu ja musta-punainen seurusteluryhmä. Huonetta täydentävät lehti- ja taulutelineet, peilit, viherkasvit, pienoisveistokset, lipastot ja koristeellinen kaakeliuuni.
Teollinen huonekaluvalmistus käynnisti ja moni verstas muuttui höyrypuusepänverstaaksi. Mööpeleitä myytiin postimyynnissä ja vauraampien maalaistalojenkin salit saivat uusrenessanssikalustuksen. Vauraimmat saattoivat tilata koko huoneen sisustuksen seinäpaneeleita myöten puusepänverstaalta.

Palanderin talon sali. Rakennus on kotimuseo.

Tapetteja alettiin painaa 1800-luvun puolivälissä painokoneilla, jotka käyttivät uutta teknistä innovaatiota, rullapaperia. Teollisesti valmistetut tapetit olivat huokeita ja kaikilla oli niihin varaa. Suomen tapettiteollisuus oli monipuolista ja suurimittaista, koska vienti Venäjälle oli kannattavaa. Venäläinen maku ohjasi myös mallistoja, joissa oli runsaasti voimakkaita värejä ja kultaa –  painokone pystyi painamaan kerralla jopa 12 väriä.
Tapettien historiassa 1800-luvun jälkipuoli on ennennäkemättömän rikasta aikaa: Suomessa toimi toistakymmentä tapettitehdasta ja ulkomailta tuli parin vuoden välein uusimman muodin mukaisia painorullia. Tapetteja myös vaihdettiin usein, jopa muutaman vuoden välein.

Kansallinen herääminen

    

Taiteilija Emil Vikströmin rakennuttaman Visavuoren kansallisromanttinen linna-arkkitehtuurista vaikutteita saanut lämmitysuuni.

Vuosisadan loppua kohden arkkitehdit ja kansallismieliset ajattelijat huomasivat, että sisustuksissa ei ollut mitään suomalaista, vaan kaikki oli ulkomaista lainaa ja sekin pinnallisilla muodoilla kikkailua. Alettiin etsiä tyyliä, joka olisi aidosti kotimaista. Syntyi kansallisromantiikka, jossa osa oli kansainvälistä jugendia ja osa karjalaista kansanarkkitehtuuria. Moni kasvava kaupunki sai uuden jugend-kaupunginosan ja loisteliaimmat asunnot olivat kuin kokonaistaideteoksia, joissa huonekalut, tekstiilit ja kiinteä kalustus olivat samaa yhtenäistä tyyliä.

1920-luvun klassismi

Ensimmäisen maailmansodan ja itsenäistymisen jälkeen kaivattiin jälleen uutta lähestymistapaa asumiseen – haluttiin eroon jopa jugendin koristeellisuudesta. Samalla kun etsittiin uutta, palattiin vanhaan eli klassismin ihanteisiin: syntyi niin sanottu 1920-luvun klassismi, joka korosti sisustamisessa vaaleita sävyjä ja yksinkertaisia huonekaluja.

Uusi elämä: Rintamamiestalo

Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa piti rakentaa asunto 400 000 ihmiselle. Syntyi jälleenrakennusajan pientalo, jonka nimeksi on vakiintunut ytimekäs rintamamiestalo. Samantapaisia rankarunkoisia taloja oli rakennettu jo ennen sotia, kun valtion viranomaiset olivat kehitelleet arkkitehtien kanssa uudenaikaisen talon mallipiirustuksia jo 30-luvulla. Käänteentekevä muutos vanhaan rakennustapaan oli talon rungon tekeminen kakkos-nelosista ja eristeenä käytetty sahanpuru. Hirsirakentaminen oli siirtymässä historiaan.

Sota nopeutti siirtymistä uuteen rakennustapaan, koska taloja piti sada nopeasti ja halvalla. Pula-aikana oli vaikea saada rakennusmateriaaleja, paitsi puuta, ja sitä käytettiin kaikkeen mahdolliseen. Laatikkojen vetimetkin tehtiin puusta; metalliset lankavetimet yleistyivät vasta 1950-luvulla.

1920-luvun klassismi ja funktionalismi olivat jo muokanneet kodin yleisilmettä moderniksi. Maalaisen tupa-ajattelun (ruoan valmistus, ruokailu, puhdetyöt ja nukkuminen samassa huoneessa) sijaan tarjottiin 4–5-henkiselle ydinperheelle asuntoa, jossa oli omat tilat eri toiminnoille: keittiö, makuuhuone ja olohuone. Sisustus pyrki olemaan sekin uudenaikainen: pinkopahvitettujen seinien päällä vaaleat tapetit, katossa valkoinen haltex-levy ja lattialla korkkimatto. Kuistilla ja eteisessä käytettiin kapeaa sormipanelia. Ovissa yleisin materiaali oli petsattu ja lakattu vaneri. Huonekalut olivat selkeitä ja yhä useammin teollisesti valmistettuja. Aikakauden tunnetuin huonekalu on heteka, metalliputkesta ja -verkosta rakennettu sänky.


Rintamamiestalon keittiö

   

 

Jälleenrakennusajan makuuhuonnen kalustusta.

Voimakkaimmin uudet arvot näkyivät keittiössä, johon saatiin juokseva vesi ja viemäri. Irtokaappien tilalle tulivat keittiökaapit – suunnilleen sellaisina kuin ne nykyäänkin rakennetaan. Mullistavin uutuus oli kuivausritilällä varustettu kaappi. Varhaisimmissa keittiössä ei vielä ollut nykyisen kaltaista tiskipöytää, vaan sen korvasi kovalevyllä päällystetty pöytä, johon oli upotettu valurautainen kaatoallas. Jääkaapin virkaa hoiti kylmää ulkoseinää vasten sijoitettu kaappi ja talon alla ollut kellari. Vasta 50-luvulla yleistyivät jääkaappi, sähköhella ja teräksinen tiskipöytä. Keittiökaappeja valmistettiin teollisesti standardisoitujen mittojen mukaan ja niitä saattoi ostaa vähitellen – mallistot eivät muuttuneet niin usein kyin nykyään.

 

Omana aikanaan rintamiestaloa ei arvostettu, vaan se nähtiin välttämättömänä ratkaisuna vaikeaan ongelmaan. Vuosikymmenten mittaan talon arvo on kuitenkin noussut. Sen lisäksi, että lähes jokaisella suomalaisella on jokin side taloon, on se osoittautunut suunnittelultaan erinomaiseksi: materiaalit ja suunnitteluratkaisut ovat ajattomat ja kestävät, huonejako (vintin kanssa) toimiva ja sydänmuurin ympärille kiertyvä noppamainen muoto on helppo hahmottaa ja kätevä lämmittää.

Ei ihme, että asuntoilmoituksissa voi nähdä maininnan, ”myydään remontoimaton rintamamiestalo”.

Usein puhutaan siitä, että 1700- tai 1800-luvun talon omistajan on oltava varovainen remontin yhteydessä, jotta talon vanha henki ei katoa. Saman toivomuksen voi esittää myös alkuperäisen rintamamiestalon omistajalle.

”Kiitin tiedosta, mutta tarkensin, että talon hankintaan liittyy paljon rahaa tärkeämpiä arvoja. […] en malttanut olla kysymättä, millaisin moraalisin perustein hän katsoo voivansa asua rintamamiestalossa ja millä oikeudella hän on jatkanut taloa siihen huonosti sopivalla lisäsiivellä. Mihin hän katsoi yksilapsisen perheen päänä tarvitsevansa enemmän tilaa kuin siirtolainen tai rintamamies, joka sodan jälkeen kasvatti samoissa neliöissä vähintään kolme lasta.”
Kari Hotakainen, Juoksuhaudantie (2002)

Haluatko lukea koko artikkelin?

Kirjaudu sisään

Rekisteröidy

Lisää aiheesta

1800-luvun sisustamisessa on kolme tyylijaksoa. Vuosisadan alkupuolta leimasi empire ja sen porvarillinen loppuvaihe biedermeier, keskivaihetta kertaustyylit ja loppua kansallisromantiikka sekä jugend.

Vuosisadan alkupuolen empirekoti oli yläluokkainen edustuskoti.

Seinä oli vuosisatojen ajan käsittelemätöntä pyöreää hirttä. Ensimmäinen tapa ehostaa seinää oli piiluaminen eli hirsien tasoittaminen kirveellä. Monessa maalaistalossa seinälle ei muuta tehtykään, ja moni talonpoikaistyylinen tupa on edelleen paljaalla hirrellä.

Säätyläiskodeissa oli yhdessäoloa ja seurustelua varten kahdesta kolmeen huonetta. Salissa ruokailtiin ja järjestettiin suuret juhlat. 1700-luvun porvaristaloissa oli pienempi perheen yhteiseen oleskeluun tarkoitettu seurusteluhuone, jota kutsuttiin förmaakiksi. 1800-luvulla huoneen nimeksi tuli salonki tai kabinetti.

Laavu ja kota

Ensimmäiset asumukset Suomessa olivat tilapäiseen tai siirrettävään majoittumiseen käytettyjä laavuja (katteena havut) tai pistekotia, joissa seinä ja katto ei ole eriytynyt omaksi rakenneosaksi.

Kunnostaminen
Historia & tyyli
hannu | 5.7.2018

Etuliite huvi- viittaa paremman väen elämään: 1700-luvulla vain aatelisilla oli varaa huvimajaan, 1800-luvulla porvari saattoi hankkia huviveneen ja 1900-luvulla keskiluokka lähti kesähuvilalle.

hannu | 3.7.2018

1800-luvun sisustamisessa on kolme tyylijaksoa.

hannu | 30.6.2018

Vuonna 1930 perustettu Pihlgen ja Ritola Oy on toinen ja vanhempi Suomessa nykyään toimivista tapettitehtaista.

hannu | 29.6.2018

Suomalaisen rakennustaiteen historia ei ole yhtä loistokas kuin Manner-Euroopan.

hannu | 29.6.2018

Säätyläiskodeissa oli yhdessäoloa ja seurustelua varten kahdesta kolmeen huonetta.

hannu | 29.6.2018

Peseytyminen tapahtui 1900-luvun alkuun asti saunassa sekä maalla että kaupungissa.

hannu | 28.6.2018

Keittiökauppiaat myyvät maalaisromantiikkaa, mutta millainen oli torpan keittiö 1800-luvulla? Ei ollut keittiötä!

hannu | 28.6.2018

Lähes kaikissa rakennuksissa on pääkulkuovea suojaamassa jonkinlainen kuisti.