Pönttöuunin muurauskurssi
Turku, 17.11.- 25.11.2017

Iso-Puolalan Joulu to-su
Turku, 16.11.- 17.12.2017

Lisää tapahtumia arkistossa

Viimeisin kommentti:
Aira Ikonen , 18.11.2017
Lämpöpattereita
Myydään käytettyjä vesikiertoisia lämmityspattereita yhteensä 10 kpl 50-luvulta. Patterit ovat nyt Keski-Suomessa. ...

Näytä kaikki keskustelut
Näytä uusimmat kommentit

 

 

Ulkomaalaus »Öljymaali

Maalarimestari Airi Kallio maalaa liikkeensä seinää vanhassa Porvoossa. Kuva: Hannu Rinne.

Öljymaali on ollut aina

Ensimmäinen kysymys: mitä on oikea ja aito vanhan ajan pellavaöljymaali! Tähän on lähes mahdoton vastata, sillä maaleja on tehty lukuisilla eri tavoilla. Yksinkertaisimmillaan se olisi keitettyä pellavaöljyä eli vernissaa, johon sekoitetaan väripigmenttiä (esim. lyijyvalkoista ja keltaokraa). Maalissa ei ole liuotinta, ei puuperäistä tärpättiä eikä öljynjalostuksessa tehtyä lakkabensiiniä. (Mineraalitärpättiä ei ole olemassa: tärpätti on puusta, lakkabensiini öljyteollisuudesta.) Pellavaöljyn tulee olla keitettyä, koska se ei ole niin herkkää homehtumaan ja vain se kuivuu kovaksi.

 

Vanhaa krakeloitunutta öljymaalausta, joka on helppo skrapata irti.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 

Rannikolla on pellavaöljy korvattu toisinaan hylkeenöljyllä eli traanilla. Traani kuivui hitaasti, oikeastaan ei koskaan täysin kovaksi, mutta toisaalta se kesti hyvin meren suolaista ja kosteaa ilmastoa.

Maalarit ovat aina halunneet mahdollisimman kestävää maalia, jotta kosteus ei pääsisi puuhun. Perinteisillä menetelmillä siinä ei vuosisatojen saatossa kuitenkaan onnistuttu ja siksi vanhat julkisivut eivät lahonneet: maali hengitti, koska se pinta ”vuosi” varsin pian maalaamisen jälkeen. Maali ei hengitä krakeloitumisen synnyttämien halkeamien kautta, vaan itse maalipinta voi imeä itseensä kosteutta toiselta puolelta ja haihduttaa sen ulos toiselta puolelta. Vasta lateksi teki kestävän, puun liikkeiden mukana venyvän, pinnan – ja esti sisältä tulevan kosteuden kulkeutumisen ulos. Tarina jatkuu surullisena kertomuksena pilallemenneistä puu- ja rappausjulkisivuista. Nykyään korostetaan sitä, että julkisivuvuorauksen takana on oltava tuuletusrako, mutta ei vanhoissa rakennuksissa sellaista ole – vain tyhmähän päästää tuulen seinän sisään. Pellavaöljypinta tuulettui sen verran, että sisältä tai ulkoa tullut kosteus pääsi seinästä ulos.

Yksi vanhojen vaaleiden öljymaalin erinomaisuuden perusta oli lyijyvalkoisen käyttäminen: aine tappoi homeet ja lahot, mutta oli samalla vaarallinen maalareille. Lyijy kiellettiinkin 1900-luvun alkupuolella ja korvattiin sinkki- tai titaanivalkoisella. Kielto ei ole kuitenkaan täysin ehdoton: kulttuurihistoriallisten rakennusten restauroinnissa lyijyvalkoista saa yhä käyttää.

 
Öljymaalin kehitysvaiheita.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 

Perinteisessä öljymaalissa ei pääsääntöisesti käytetty liuottimia (tärpättiä), vaan maalia ohennettiin tarvittaessa juoksevalla vernissalla. Liuottimet helpottava maalarin työtä, kun maali levittyy helpommalla. Tärpätin nopea haihtuminen ei kuivata maalia nopeammin, vaan pellavaöljyllä menee aina oma aikansa kemalliseen reaktioon eli hapettumiseen. Auringonvalo nopeuttaa reaktiota, mutta liiaksikin. Siksi maalaaminen tehdään aina varjon puolella.

Varsinaiset kuivikkeet eli sikkatiivit ovat kemiallisia aineita (mm. koboltti ja mangaanilyijy), jotka nopeuttavat hapettumisreaktiota – ja huonontavat maalin kestävyyttä varsinkin ulkomaalauksessa.

Vuosikymmenten aikana pellavaöljyn teko ja pigmenttiaineet ovat muuttuneet, eli täydellistä toisintoa vanhasta maalista on lähes mahdoton tehdä. Jos nyt haluaa tehdä ”perinnemaalia”, niin sen runkona on puristetuista pellavansiemenistä saadusta öljystä keitetty vernissa, valkoinen pigmentti joka tekee maalista peittävän ja värillinen pigmentti. Lyijyvalkoisen jälkeen markkinoille tuli sinkkivalkoinen, joka ei ole kovin peittävä, mutta jonkin verran myrkyllinen. Nykyään käytetään erittäin peittävää titaanivalkoista, mutta se ei ole myrkyllistä. Tämän takia kannattaa sekoittaa keskenään sinkki- ja titaanivalkoista.

Tummat sävyt tehdään vain vernissasta ja pigmentistä, eli vain vaaleat sävyt pohjautuvat valkoiseen pigmenttiin. Maalikauppa tekee nykyään kaikki sävyt valkoiseen pohjamaaliin, mutta miksi tehdä ensi valkoista ja sitten siitä sinistä? Vernissapohjainen öljymaali ei tarvitse tärpättiä. Sitä voidaan käyttää, mutta yleensä turhaan, ja liiallinen kuivumista nopeuttava vaikutus huonontaa maalikalvon rakennetta.

Maalaaminen

Valmistelutyöt:

Vanhasta pinnasta poistetaan kaikki irtonainen maali ja puun pinnassa oleva nukka. Paras ja työläin keino on kaavinrauta, joka samalla ”höylää” puun tasaiseksi. Kiinni olevaa maalia ei tarvitse kiskoa irti, jos se on lujasti kiinni ja uusintamaalaus tehdään samalla värillä. Lopuksi seinä harjataan kovalla harjalla puhtaaksi pölystä. Oksalakkaus on kyseenalaista: jos maali ei irtoa pihkan takia, niin se irtoaa oksalakan takia. Tärkeämpää on se, että varsinkin tuore puu on ainakin vuoden maalaamatta, jotta puun omat uuteaineet haihtuvat siitä ulos.

Työvaiheet:

Pohjamaalaus: reilusti ohennettu vernissalla (ja tärpätillä). Kuivuu vähintään 1–2 vrk. Puhtaalla vernissalla ei pidä sivellä, sillä se imeytyy puuhun ja pitää myöhemmät kerrokset pehmeinä ja edistää uloimman, kovan kerroksen, irtoamista.

Kittaus: öljykitillä oksat, naulankannat ja halkeamat.

Välimaalaus: lopullinen sävy, hieman ohennettu, ohut kerros. Kuivuu vähintään 3 vrk. Koulukuntaisuutta: tarvitaanko välimaalausta? Jos on paahteinen eteläseinä, karkea sahalauta tai oikein hieno talo, niin kolme kertaa, muutoin onnistuu kahdellakin.

Loppumaalaus: mukaan hieman jäykkää öljyä, esim. standöljyä (kauan keitettyä pellavaöljyä)

- Mukaan tilkka vettä, jos halutaan himmeä pinta. Älä maalaa liian myöhään, jottei kaste himmennä pintaa. Himmeys johtuu maalikalvon rikkoutumisesta mikroskooppisella tasolla.

- Mukaan raakaa pellavaöljyä: kuivuu hitaammin eli maalille tulee sitkeä pinta, mutta homehtumisvaara.

Puolet työstä on maalia, puolet hankaamista, eli maali hierotaan puuhun voimakkaasti painaen ohuina kerroksina.

Kuivuminen: Valo ja lämpö kiihdyttävät

Onko lopputuloksena ohut vai paksu pinta! Tästäkin on eri koulukuntia. Usein hyvänä pidetään sitä, että maali tekee mahdollisimman paksun ja ehjän pinnan. Koska todellisuudessa tämä on pellavaöljymaalilla mahdotonta, miksei pyritä samaan kuin punamullallakin: tehdään ohut pinta, joka saakin alkaa liituuntua eli kulua pois. Kun maali on tullut huonoksi, ei tarvitse tehdä muuta kuin harjata irtonainen maali pois ja vetää uusi ohut kerros päälle.

On maalipinta mikä tahansa, pääsee sen alle jostain kuitenkin kosteutta ja silloin on tärkeintä että kosteus pääsee ulos ja puu kuivuu.

Näin teet öljymaalia

Vanhimmat reseptit ovat yksinkertaisia

  • Vernissaa
  • Pigmenttiä sopivasti

Kalevi Järvisen resepti

  • 1 osa vernissaa
  • 1,2 osaa titaanivalkoista
  • 0,3 osaa sinkkivalkoista (sinkkioksidia)
  • 2,5 % sikkatiivia (kuiviketta)

- Pohja- ja välimaalausta varten tärpättiä n. 15 %

 
Kailan ja Pietarilan resepti

  • 3 kg maaliöljyä
  • 6 kg titaanidioksidia
  • 2 kg sinkkivalkoista
  • 0,5 – 2 % kuiviketta maalauskohteen mukaan

- Vaaleat sävytykset tehdään lisäämällä valkoiseen maaliin haluttua taittoväriä.

- Tummat ja voimakasväriset maalit tehdään lisäämällä värittömään sideaineeseen ensin halutut värijauheet. Tämän jälkeen voidaan tarvittaessa vaalentaa valkoisella.

Hannu Rinne 16.6.2009 (editoitu 21.8.2013)

Aiheesta enemmän

- Kerstin Lyckman: Linoljefärg i historiens spegel. Byggnadskultur-lehden erikoisnumero Se om ditt hus/2006.

- Panu Kaila: Kevät toi maalarin, perinteinen ulkomaalaus. Multikustannus, 2007.

- Kalevi Järvinen: Puurakennusten ulkomaalaus. Rakennustieto, 1999.

Pääsivulle Sivun alkuun Tulosta Ehdot Tekijät