Viimeisin kommentti:
Antti Sandgren, 22.10.2017
Hirsisaunan rossilattian rakenne
olen korjannut vanhan hirsisaunan,vaihtanut hirret ja katon.seuraavaksi on vuorossa lattian teko.Teen rossilattian,runkona 2x6 palkit ja pukuhuoneen p...

Näytä kaikki keskustelut
Näytä uusimmat kommentit

 

 

Vesikatto

Pyhtääläisen Ahvenkosken kartanon viljamakasiinin katto. Kuva: Hannu Rinne.

Vesikatto on tärkein

Sanotaan, että katto on talon tärkein osa; jos se ei ole kunnossa, kaikki sen alla alkaa pian tuhoutua. Veden pitäminen ulkona on ollut aina hankalaa ja kaikista rakenneosista katto on käynyt läpi eniten muutoksia. Hirsinen runko pysyi hirsisenä vuosisatojen ajan, mutta katto on tehty tuohesta, hirsistä, laudoista, tiilistä, päreestä, pellistä jne.

Ensimmäisissä suomalaisissa asuinsuojissa katto ja seinät eivät olleet eriytyneet: laavussa ja kodassa seinä ja katto olivat sama asia. Laavut olivat lähinnä tilapäismajoitukseen, mutta turpeilla vahvistetut kodat olivat vakituisia asuinrakennuksia. Pesu- ja pyykkikotina niitä käytettiin vielä 1900-luvun alussa.

 

Vuoliaiskatto.Talon päädyt nostetaan hirsillä ylös asti ja päätyjen väliin asetetaan hirret, joiden varassa kattorakenteet lepäävät.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 
 

Kattotuoli on talon rungosta itsenäinen rakenne. Harjalla ei yleensä ole kurkihirttä koska ruodelaudat pitävät rakenteen koossa.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 
 

Rintamamiestalon kattotuoli.

Klikkaa kuva suureksi. Kuva: Hannu Rinne.

 
Varhaisimmissa hirsirakennuksissa oli ns. vuoliaiskatto. Talon päätykolmiot rakennettiin hirsistä ylös asti ja jokaisen hirsikerran jälkeen laskettiin päädystä päätyyn hirsi, vuoliainen, ylimmäksi tuli harjahirsi. Näiden jykevien hirsien varaan laskettiin ohuempia rankoja harjalta alaspäin ja tämän tukirakenteen päälle tehtiin vesikatto, jonka vettä pitävä osa oli koivun tuohi – se saattoi kestää lähes sata vuotta. Tuohi ei saanut kuitenkaan altistua auringon kuivattavalle ja hapristuttavalle UV-säteilylle ja sen takia tuohet peitettiin eri tavoin. Varhaisin ja halvin tapa oli latoa katolle turvetta ja tämän takia pitkälle 1800-luvun jälkipuoliskolle asti maaseudulla turvekatto oli yleisin: tarveaineet olivat ilmaiset ja nauloja ei tarvittu.

Nykyään ajatellaan helposti, että vanha katto tarkoittaa pärekattoa, mutta se yleistyi vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, tosin siitä tuli nopeasti erittäin yleinen helppouden ja halvan hinnan takia. Kiinnittämiseen tarvittiin nauloja, ja ne olivat tuohon aikaan jo talonpojan saavutettavissa, kun niitä alettiin tuottaa teollisesti.

Vuoliaiskaton rinnalle tuli kattotuolien varaan rakennetut jyrkemmät katot, joita oli ensin virkataloissa, pappiloissa ja kartanoissa. Kattotuolien päälle tuli usein lautakatto. 1700-luvulla Suomessa oli jonkin verran tiilikattoja, mutta ne eivät tulleet koskaan kovin suosituiksi – lähinnä siksi, että tiilet olivat kallista tuontitavaraa. Kattotiilien läpimurto tapahtui vasta 1930-luvulla kun sementtitiilet yleistyivät.

Huomaa tiililaatujen ero: savesta poltetut, joskus jopa lasitetut savitiilet ovat lähes ikuiset: ne eivät ime vettä itseensä eivätkä sen vuoksi rapaudu pakkasella. Kaikkien tuntema, sympaattisen oloinen, sementtitiili sen sijaan alkaa pian kasvaa sammalta ja menettää maalipintansa. Tiili tulee  huokoiseksi ja lohkeilee ja murenee pakkasen takia. Usein kun käy sementtitiilikatolla vaihtamassa tiiltä, rikkoo samalla kolme muuta. (Jos mahdollista, kannattaa keplotella vaihdettava tiili sisäkautta.)

Kaupungeissa ja maaseudun vauraissa taloissa alkoi näkyä ensimmäisiä huopa- ja peltikattoja 1800-luvun alussa. Empire ja sen arkkitehti Engel toi muotiin matalan aumatun katon ja sen kattamisessa pelti oli teknisesti paras materiaali. Kattohuopa oli aluksi irtoarkeista koottu ja se tervattiin katolla ja lopuksi siihen siroteltiin hiekkaa, joka poljettiin kiinni alustaansa. Rullatavarana myytävä asfalttihuopa syntyi 1800-luvun puolivälissä ja vuonna 1897 Suomessa oli jo useita kattohuopatehtaita.

1900-lukui toi useita uusia teknisiä variaatioita, mutta karkeasti sanoen niissä muuttui vain näkö: kattohuopaa prässättiin Ondulineksi, savitiili muutti sementtiseksi, ja peliä alkoi saada isoina aaltopeltilevyinä.

Kun omassa talossa on kattoremontti edessä, kannattaa ensin selvittää onko koko katto pakko uusia. Voi olla, että riittää kun kunnostaa piipun juuret ja jiirit – tai auringon polttaman etelälappeen. Vastaavasti katon voi kunnostaa osissa: lappeet eri vuosina tai kuistit myöhemmin. Esteettisessä mielessä perussääntö on, että talossa pidetään sama kate kuin siinä on ollutkin. Mutta mikä on alkuperäinen: useasta talosta löytyy jälkiä pärekatosta, mutta kun sen eliniäksi arvelleen noin 15 vuotta, niin moni ei sitä halua. Siksi kannattaa tutkia millaisia kattoja on lähialueen taloissa: jos kaikissa torpissa on kolmiorimahuopakatto, niin kannattaa valita se, vaikka tiiltä jäljittelevä peltikatto olisikin huokea.

Voi myös yrittää laskea mikä katto on pitkällä tähtäimellä edullinen: savitiilet ovat lähes ikuisia, hyvin hoidettu peltikatto voi kestää sata vuotta, huopakatto puolet tästä ja päre vain 15 vuotta. Mutta jos pärekaton voi lyödä talkooporukalla, se maksaa vain murto-osan uuden peltikaton hinnasta.

Tärkeintä katolla – kuten kaikilla muillakin talon osilla – on huolto: katon ikä voi puolittua tai kaksinkertaistua sen mukaan kuinka sitä hoitaa: roskat on lakaistava pois, rännit pidettävä auki ja maali uusittava aina kun siihen on tarvetta.

Hannu Rinne 22.3.2009
 

Pääsivulle Sivun alkuun Tulosta Ehdot Tekijät